Onhan tämä jo nähty, mutta silti turhauttaa tavattomasti.
Vuodesta toiseen meille käy euroviisuissa köpelösti.
Nytkin Norma Johnin pääsy finaaliin piti olla läpihuutojuttu. Iltapäivälehdet hehkuttivat somen pursuavan Blackbirdille ylistyksiä, kriitikot olivat kuulemma lääpällään ja kilpailukaverit tekivät biisistä omia versioitaan takahuoneessa.
Leena Tirrosta verrattiin Adeleen.
Ja sitten tuli taas kylmää vettä niskaan.
– Belgium! kiljaisi juontaja kuuluttaessaan viimeisen finaaliin päässeen maan nimen.
Belgia! Se, jonka laulajatar oli lyyhistyä lavalle kauhusta.
Suomesta päätettiin taas lähettää matkaan tuntematon nimi, indiemusiikkiin erikoistunut duo. Ei taustatanssijoita eikä paljasta pintaa, ei taaskaan isoja nimiä eikä tunnettuja tekijöitä.
Traagisen laulun toivottiin koskettavan kuulijoita. Erilaisuudesta uskottiin viisuvalttia.
Pieleen meni.
Eurooppa kavahti tätä masentava mustanpuhuvaa valitusvirttä, jossa ryvettiin aivan liian syvällä synkkyyden suossa.
Ja mikä ajatus on kieltää lintua laulamasta!
Iso syy epäonnistumiseen oli Tirrosen hautajaiskolttu.
Melkein korviin saakka ulottuva kireä poolokaulus sai katsojan kakomaan. Pelkkä katsominen alkoi ahdistaa. Ei puuttunut kuin musta korppi olkapäältä.
Tirronen lauloi paremmin nuotilleen kuin moni muu mutta oli liian ummessa itseensä ja mustuuteensa. Kuulija jäi ulos.
Paljon hoetaan, että pelkkä hyvä biisi ei viisuissa riitä vaan tarvitaan iso show.
Pitää paikkansa – ja ei pidä. Meluisa spektaakkeli vain puuduttaa, jos sitä nähdään lavalla viisi peräkkäin.
Kiovan viisujen koskettavin esitys on Portugalin Salvador Sobralin laulu, vaikka moni näyttää pohtivan, että kaverilta ovat jääneet lääkkeet kotiin. Sobral on lavalla täysin auki ja hurmaa siksi kuulijat.
JAANA-STIINA ALA-KORPI