Vaasan sähkön kulmilla lauloi eilen aamulla talitintti, mutta kyllä lauloi kummasti.
Vanha kunnon ti-ti-tyy oli typistynyt yhteen tavuun. Koivunoksalla keikkunut sirkuttaja vihelsi enää alakuloisen tyyn.
Yritin nähdä, millainen kellokas siellä viheltää, mutta en nähnyt tarpeeksi kauas.
Ennen, vanhoina, hyvinä aikoina, talitintti lauloi vielä kunnolla, kolmella tavulla. Se sirkutti koulumatkoillani aina kirjakaupan kulmalla olevassa puussa.
Eräänä aamuna päätin laskea, montako kertaa se siellä morsetti. No sehän päästeli siihen hätään tulemaan koko arsenaalinsa. Pääsin 43:een ja myöhästyin laskentotunnilta.
Vuosia myöhemmin luin Helsingin Sanomista, että "degeneroituneet linnut ovat kadottamassa perinteiset laulutapansa globaalistumisen ja saastumisen myötä."
Jouduin katsomaan degeneroitumisen sanakirjasta. Se tarkoittaa "rappeutumista, suvustaan huonontumista".
Luonto-lehti päätyi samansuuntaiseen tulokseen pari vuotta sitten. Sen mukaan talitintit laulavat kolmitavuisesti enää maaseudulla.
Mitä lähempänä meteliä ollaan, sitä lyhyemmin tintti vislaa. Kaunis perinneviisu on rajautunut maaseudun erikoisoikeudeksi.
Meuhkasin töissä maapallon urbanisoitumisen linnustolle aiheuttamaa kaameaa rappiotilaa.
Kollega kertoi, ettei hätä ole tämän näköinen. Hän kertoi tarkkailleensa pitkään mökkinsä pihapiirin lintukantaa ja panneensa merkille, että sikäläiset tintit sirkuttelevat kaikkia kolmea versiota: ti-ti-tyyn ja tyyn lisäksi myös ti-tyytä!
Eipä ulotu urbanisaatio vielä Isoonkyröön!
Luonnon tarkkailu kevätaikaan tuntuu erinomaisen olennaiselta. Se tuntuu olennaisemmalta kuin moni muu seikka.
Tinttejä kuunnellessa tai päivän pidentymistä räknäillessä kevät tuntuu tulevan hiukan nopeammin, ikään kuin olisi itse sille tuuppaamassa vähän lisää vauhtia.
JAANA-STIINA ALA-KORPI
