Päiväkodeissamme on lapsia, jotka tuodaan aamulla paikalle väsyneinä, levottomina ja silmät varuillaan. Lapsia, jotka säpsähtävät pienistä äänistä ja tarkkailevat aikuisia kuin yrittäisivät ennakoida, milloin seuraava myrsky alkaa.
Viime viikkoina Etelä‑Pohjanmaa on järkyttynyt tapauksesta, jossa vauvasta löytyi 14 väkivallan aiheuttamaa luunmurtumaa. Se on tapaus, joka pysäyttää jokaisen. Yhtä pysäyttävää on myös se, että päiväkodeissa näkyy nyt lapsia, joiden tarinat eivät koskaan päädy uutisiin. Lapsia, jotka eivät osaa kertoa, mutta joiden keho ja käytös puhuvat puolestaan.
Varhaiskasvatuksen ammattilaiset sanovat, että lapset kantavat kotia mukanaan. Ja se koti ei aina ole turvallinen paikka. Osa lapsista on nähnyt väkivaltaa. Osa on kuullut huutoa, jota ei pitäisi koskaan kuulla. Osa elää olosuhteissa, joissa aikuiset ovat uupuneita, riitaisia, poissaolevia.
Opettajajärjestöjen selvitykset kertovat, että varhaiskasvatuksen arki on muuttunut raskaammaksi. Työntekijät kuvaavat lasten käytöksen muuttuneen aiempaa levottomammaksi, tunnesäätelyn heikentyneen ja erityisen tuen tarpeen kasvaneen. Nämä havainnot eivät ole yksittäisiä poikkeuksia, vaan koko maan laajuinen kehityssuunta.
Samaan aikaan THL:n ja poliisin tilastot osoittavat, että lasten pahoinvointi on lisääntynyt laajemminkin. Impulssikontrolli ja itsesäätely ovat heikentyneet, ja väkivaltatilastot ovat nousseet jopa alle 15‑vuotiailla. Varhaiskasvatuksen arki heijastaa tätä kehitystä kaikkein herkimmin. Pienistä lapsista näkyy se, mitä kotona tapahtuu tai ei tapahdu.
Olen itse pitänyt kiinni ajatuksesta, että kasvatusvastuu ei kuulu päiväkodeille eikä kouluille. Se kuuluu vanhemmille. Päiväkoti voi tukea, ohjata ja tarjota turvallisen arjen, mutta se ei voi korvata kotia. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka jaksaa olla läsnä, asettaa rajat ja antaa turvaa. Se ei ole varhaiskasvatuksen tehtävä, vaan perheen.
Varhaiskasvatuksen työntekijät tekevät silti parhaansa. He halaavat, rauhoittavat, lohduttavat. He ovat se aikuinen, joka ei huuda, ei lyö. Se aikuinen, joka pysyy. Mutta he eivät voi tehdä tätä yksin, eikä heidän pidäkään.
Jos haluamme, että lapset voivat hyvin, meidän on varmistettava, että he voivat hyvin kotona. Se tarkoittaa matalan kynnyksen palveluita, perhetyötä, tukea vanhemmille, apua ajoissa. Ei silloin, kun kaikki on jo romahtanut.
Lasten tulevaisuus rakentuu siitä, mitä he kokevat juuri nyt. Ja juuri nyt liian moni heistä kantaa mukanaan sellaista, mitä yksikään lapsi ei saisi kantaa.