Aurinko ilmestyy metsän reunaan hitaasti, etsien valonsa loisteelle tilaa pilvien takaa. Se loistaa yhä kirkkaammin, sirotellen valoaan joka puolelle.
Pilvet jatkavat korutonta matkaansa. Silmät osuvat pellon ojien pintaan, joiden ympärille on muodostunut jäätä kuin tanssiparkettia, joka loistaa kuin peili.
Tuuli kahisuttaa varoen jäisen tuomen oksia. Neljän kuukauden kuluttua siihen puhkeavat kukat. Kuinka juuri tänään tuo ajankohta tuntuu meistä niin kaukaiselta, saavuttamattomalta unelmalta?
Tuomen kukkien tuoksuun haluaisimme kaikki humaltua. Minkälainen taival meillä on vielä edessämme ennen kuin tuomi kukkii? Näitä asioita ajattelemme varovasti epäröiden. Joudummeko me jatkamaan taivalta kuin nuo väistyvät pilvet?
Meillä on kaikilla ollut pitkä, raskas matka takana, jonka aikana olemme tunteneet jopa pelkoa ja joskus ahdistusta. Olemme oppineet kuitenkin paljon lähimmäisistämme ja ennen kaikkea itsestämme. Olemmeko oppineet kantamaan huolta jo kenties rutiinilla? Olemmeko päättäneet vain kävellä tuulta päin? Olemmeko jättäneet asiat niiden lähimmäisten kannettavaksi, joita tiedämme jonkun pilvien yläpuolella kuuntelevan? Mutta päivä päivältä valon määrä lisääntyy. Luonto kaikessa hiljaisuudessaankin tarjoaa paljon lohdutusta. Kulttuuri, taide, kirjat, musiikki ja elokuvat antavat nekin omaa välkettä pitkiin päiviin.
Päivä valkenee kumminkin ja toivomme, että kohta kun tuomet kukkivat, saamme tavata lähimmäisiämme saaren hiljaisuudessa ja kotipihan kätköissä ja saamme yhdessä vihdoin humaltua elämän kauneuteen.
Katriina Risku-Vartiainen
Vantaa