Kymmenet tuhannet suomalaiset ovat allekirjoittaneet kansalaisaloitteen Päihdehoidon uudistaminen vaikuttavuuden parantamiseksi Suomessa. Kansan viesti on vahva. Nykyinen järjestelmä ei vastaa siihen hätään ja todellisuuteen, jota päihde- ja riippuvuussairaudet aiheuttavat yksilöille, perheille ja koko yhteiskunnalle.
Aloitteen vaatimukset osuvat järjestelmän epäkohtien ytimeen ja nostavat esiin yhden suomalaisen päihdehoidon keskeisimmistä kysymyksistä, siitä kuka kantaa vastuun riippuvuus- ja päihdesairauksien hoidosta?
Riippuvuus ei aiheuta vain sosiaalisia tai vain lääketieteellisiä ongelmia. Se koskettaa ihmisen elämän kaikkia osa-alueita: terveyttä, mielenterveyttä, ihmissuhteita, vanhemmuutta, työkykyä, taloutta ja turvallisuutta. Siksi hoidon on oltava kokonaisvaltaista.
Käytännössä hoitovastuu hajoaa. Pompottelu ei näy vain sosiaalihuollon ja terveydenhuollon välillä, vaan myös terveydenhuollon sisällä: päivystyksen, selviämishoidon, katkaisuhoidon, psykiatrian, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä. Kun kokonaisvastuuta ja todellista sote-integraatiota ei ole, ihminen jää järjestelmälimboon. Ongelma on rakenteellinen.
Kansainvälisesti riippuvuus on tunnistettu sairaudeksi jo vuosikymmeniä sitten. Suomessa päihdehuoltojärjestelmä on historiallisista syistä rakentunut pitkälti sosiaalihuollon varaan. Taustalla oli aikanaan ymmärrettävä ajatus, jossa päihdeongelmiin liittyvät usein asuminen, toimeentulo, perhetilanne ja syrjäytyminen. Näin syntyi järjestelmä, jossa sairauden hoitovastuu jäi epäselväksi.
Terveydenhuolto hoitaa lääketieteellisesti. Sosiaalihuolto tukee arkea. Mutta kuka hoitaa itse sairautta pitkäjänteisesti ja niin, että myös perhe otetaan mukaan?
Tutkimusta toimivista hoitomalleista ja suosituksia niiden käyttöön on paljon: intensiivinen hoito, psykososiaalinen kuntoutus, 12 askeleen ohjelma, jatkohoito, vertaistuki ja perheterapia. Yhtenäisiä ja vastuullisia hoitopolkuja ei ole.
Laki velvoittaa tekemään päätökset asiakkaan tarpeen ja edun perusteella, ei sen mukaan, mihin hallinnolliseen lokeroon palvelu kuuluu. Joskus ihminen tarvitsee terveydenhuoltoa, joskus sosiaalihuollon tukea, joskus molempia. Nykyisessä järjestelmässä myös oikeusturva jää epäselväksi: sosiaalihuollossa palvelutarpeen arviointi johtaa viranhaltijapäätökseen, terveydenhuollossa ei.
Kansalaisaloitteen merkitys on suuri. Se on historiallinen palaute siitä, ettei nykyinen järjestelmä kanna vastuuta tavalla, jota vakava sairaus edellyttää ja että tahtotila toipumiseen ja muutokseen puuttuu.
Kysymys ei ole vain siitä, kuuluuko päihdehoito sosiaalihuoltoon vai terveydenhuoltoon, vaan rakennammeko järjestelmän, jossa joku kantaa vastuun ja hoitoon pääsee.
Tällä hetkellä riippuvuuksien hoitoa ohjaavana logiikkana ei ole toipuminen.
Onko järjestelmä valmis kuulemaan palautteen ja muuttumaan?