Suomi on ollut kotimaani jo 12 vuotta, ja tuona aikana olen oppinut ymmärtämään ja arvostamaan monia asioita.
Joihinkin asioihin en totu edelleenkään. Yksi tällainen asia on suomalaisten ristiriitainen kyky olla yhtä aikaa uskonnollisia ja toisaalta rääväsuisia.
Isossa-Britanniassa asia on melko lailla päinvastoin.
Väki on vuosi vuodelta maallistuneempaa – tästä esimerkkeinä vaikkapa kirkkoon kuuluvien määrän lasku ja uskonnonopetuksen lopettaminen kouluissa.
Julkisesti britit ovat kuitenkin kovin tarkkoja kielenkäytöstään, sanalla sanoen jopa yltiökohteliasta kansaa.
Minua hämmästyttää edelleen päivittäin kirosanojen määrä, jonka Suomessa kuulee ihan tavallisena arkipäivänä radiosta tai televisiosta.
Toisin kuin Isossa-Britanniassa, musiikki- tai videotuotteissa ei ole tarraa ”sisältää voimakasta kielenkäyttöä”. Luultavasti siksi, että ihmisiä ei suuremmin kiinnosta.
Suomalaisessa koulussa opettajat sentään ovat tarkkoja oppilaiden kielenkäytöstä, mutta kotikasvattajien kiinnostus kieleen ei aina ole kovin vahvaa.
Suomalaiset kodit huolehtivat kyllä lastensa terveydestä, lämpimästä pukeutumisesta ja ovat tarkkoja lapsille suunnatusta mainonnasta, mutta kiroilu kuitenkin usein sallitaan.
Onko niin, että kovat sanat ovat väistämätön seuraus karusta ilmastosta ja sitkeästä pettuleivästä – ja suomalaisethan ovat tunnetusti muutenkin suorapuheisia?
Suomi näyttäytyy minulle edelleen melko uskonnollisena maana, joskin alueellista vaihtelua on paljon. Tämä näkyy esimerkiksi kouluissa ja kirkoissa joulun aikaan, hautausmaalla pyhäinpäivänä ja rippikoulun käyvien nuorten suuressa määrässä.
Tein vastikään tutkimuksen, johon osallistui yli tuhat suomalaista eri puolilta maata. 80 prosenttia kertoi olevansa evankelisluterilaisia. Se on iso luku, ja noudattelee hyvin virallisia tilastoja.
Kiinnostavaa olikin, että vain joka kymmenes piti itseään ”aktiivisena uskonnonharjoittajana”.
Toisissa tutkimuksissa on tullut ilmi, että kolmannes suomalaisista uskoo jumalan olemassaoloon ja 42 prosenttia uskoo, että on ylipäätään olemassa jokin korkeampi voima.
Uskonnollisuus Suomessa näyttäisi olevan enemmän jonkinlaista jäsenyyttä kuin syvää uskoa tai hengellisyyttä, tai sitten ihmisiä pelottaa luokitella itsensä erityisen ”aktiiviseksi”.
Tämäkään ei silti selitä sitä, miksi asenteet karkeaan kielenkäyttöön ovat niin hyväksyviä.
Vastakkainasettelu näkyy myös siinä, että uskonnolliset voimasanat (jumalanpilkka) nähdään painokkaana mielenilmauksena – aivan päinvastoin kuin Isossa-Britanniassa.
On ihan eri asia sanoa ”bloody hell!” kuin ”helvetti!” tai ”goddammit!” kuin ”jumalauta!”
Vaikka olen itse uskonnollisen ja tavoistaan tarkan lapsuudenkodin kasvatti, nykyminääni kuvailisin satunnaisesti voimasanoja lipsauttelevaksi tapakristityksi.
Ehkä juuri siksi tunnen oloni Suomessa niin kotoisaksi.
ADAM SMALE
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston johtamisen professori