Vuonna 2001 Paavo Yli-Vakkuri saneli muistelmansa, kirjurina toimi hänen tuttavansa. Yli-Vakkuri oli lähes yhdeksänkymppinen ja tiesi, ettei hänellä ole montaa elinvuotta jäljellä.
Hän lahjoitti muistelmansa Kansallisarkistolle. Ehtona oli, ettei niihin saa kajota ennen hänen kuolemaansa.
Yli-Vakkuri oli halunnut saada ennen menehtymistään muistiin asiat, joista oli pitkälti vaiennut koko elämänsä: pitkän sotavankeuden Neuvostoliitossa.
Yli-Vakkuri menehtyi 100-vuotiaana vuonna 2014. Entisen sotavangin, Kauhajoella syntyneen kuuluisan metsänhoitotieteen professorin muistelmat jäivät arkistoon odottamaan lukijaansa.
Viime vuoden marraskuussa näiden katseilta piilossa olleiden muistelmien ääreen istui toimittaja Ariela Säkkinen.
Suppeudestaan huolimatta muistelmat - viitisentoista liuskaa - salpasivat hänen henkensä.
– Sotavankien muistelmia on hyvin vähän. Monet pelkäsivät pitkään, että jos he puhuvat ohi suunsa, niin itänaapuri toteuttaa uhkauksensa ja tulee hakemaan. Entisiin sotavankeihin kohdistui epäilyksiä myös omien taholta ja valtio piti heitä silmällä. Siksi moni pysyi hiljaa loppuelämänsä.
Säkkinen oivalsi nopeasti, että Yli-Vakkurin tarina täytyy tulla kerrotuksi.
Kun Yli-Vakkuri saneli kokemuksensa muistiin vuonna 2001, hänen vankeutensa alkamisesta oli kulunut kuusi vuosikymmentä.
Kiinni jäämiseen kesällä 1941 oli johtanut kohtalokas erhe.
Viestipataljoona 10:ssa palveleva kauhajokelaisvänrikki oli saanut elokuun 9. päivä tehtäväkseen purkaa puhelinpylväslastissa olevia laivoja Ruokolahdella. Paluumatkalla moottoripyörää ajanut nuorukainen erehtyi tienristeyksestä.
Eksyminen huomattiin, kun vihollisen käsikranaatti putosi kuljettajan syliin. Suomalaiset olivat ajaneet suoraan vihollislinjan läpi neuvostojoukkojen nenän eteen.
Yli-Vakkuri ja oppaana toiminut Teuvo Seppä päätyivät välittömästi Stalinin kidutuskammioihin ja äänieristettyihin maanalaisiin bunkkereihin.
Kuulustelujen ollessa kiivaimmillaan Yli-Vakkuria hakattiin öisin tuntikausia pampulla. Kidutuksen kauhut olivat niin sietämättömät, että Yli-Vakkuri lakkasi syömästä toivoen nälkäkuoleman korjaavan hänet.
Kerran hänet vietiin maakuopan reunalle, vihollisupseeri kohotti aseensa ja kehotti puhumaan. Yli-Vakkuri näki jo liipaisimen liikkuvan. Kyse oli uhkailusta, jonka tarkoitus oli saada suomalainen puhumaan.
Väkivaltaisten alkukuulustelujen jälkeen alkoi Yli-Vakkurin pitkä vankitaival. Se vei hänet kaikkiaan seitsemälle eri vankileirille.
Jo kuljetukset olivat hengenvaaralliset. Vangit viruivat junanvaunuissa välillä kokonaan vailla ruokaa ja nuolivat junanvaunujen jäisiä seiniä saadakseen suuhunsa kostuketta. Haavoittuneiden vammat mätänivät, sairaat kuolivat. Pahinta oli yli viiteenkymmeneen pakkasasteeseen hiipivä kylmyys, joka palellutti pahoin Yli-Vakkurin jalat.
Pisimmän ajan Yli-Vakkuri vietti vankileirillä numero 74 Orankissa, jonne hänet sijoitettiin heinäkuussa 1942. Noin 130:sta leirille joutuneesta suomalaisesta 30 kuoli.
Nälän tyydyttämiseen kelpasivat sammakot ja käärmeetkin. Kuolleita tovereita pidettiin mahdollisimman pitkään ylimmällä laverilla, jotta elävät saisivat keploteltua itselleen heidän ruoka-annoksensa. Vasta haju pakotti luopumaan heistä.
– Pystyin kävelemään vain seinästä tukea ottamalla. Kynnystä ylittäessä täytyi molemmin käsin nostaa jalkaa, koska jalan lihakset eivät enää toimineet. Tuntui siltä, että elinaikaa oli jäljellä enintään viikko tai pari, Yli-Vakkuri muisteli myöhemmin.
Yli kolmen vuoden kärsimys
Paavo Yli-Vakkuri vietti neuvostoliittolaisilla sotavankileireillä yli kolme ja puoli vuotta. Ariela Säkkinen käy tuon ajan läpi juuri julkaistussa teoksessaan Pahinta oli kylmyys (Minerva). Teoksen punaisena lankana kulkee Yli-Vakkurin julkaisemattomat muistelmat.
Säkkinen sanoo Yli-Vakkurin vankeusajan olevan poikkeuksellisen pitkä.
– Suurin osa suomalaisista sotavangeista jäi vangiksi jatkosodassa kesän 1944 taisteluissa, joten heidän vankeutensa oli melko lyhyt, puoli vuotta tai vähemmän.
Poikkeuksellista oli myös se, kuinka monelle eri vankileirille Yli-Vakkurin vankileiritaival hänet vei. Säkkinen sanoo olevan silkka ihme, että kauhajokelainen selvisi hengissä kaikesta nälästä, pakkotyöstä, kulkutaudeista ja kidutuksesta.
– Kuolema oli lähellä koko ajan. Hän kuten muutkin sotavangit olivat niin heikossa kunnossa, että mikä tahansa olisi voinut viedä hengen.
– Hänessä oli kuitenkin paljon henkistä vahvuutta. Hän säilytti vankeutensa ajan tietyn tyyneyden ja sinnitteli kokemusten läpi.
Veljekset Peräseinäjoelta
Kaikkiaan 4000 - 4400:n suomalaisen arvellaan joutuneen talvi- ja jatkosodan aikana sotavangiksi; tarkkaa määrää ei koskaan saada selville.
Joukossa oli satoja pohjalaisia ja eteläpohjalaisia. Sotasampo kertoo esimerkiksi vaasalaisia vangitun 36 ja jalasjärveläisiä 26. Myös muun muassa toistakymmentä ilmajokelaista, isokyröläistä, kauhajokelaista, kurikkalaista, kauhavalaista ja ylistarolaista tuli vangituksi.
Säkkinen sanoo, että kadonneiden ja vangiksi joutuneiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
– Monen kadonneen kohdalla on mahdoton tietää, tuhoutuiko hän taistelukentälle vai jäikö vangiksi ja kuoli vankeudessa.
Säkkinen nostaa kirjassaan esiin myös muiden sotavankien ja sodassa kadonneiden tarinoita, kuten Hyypän veljesten kohtalon. Peräseinäjoella syntyneet Arvo Hyyppä ja Paavo Hyyppä menehtyivät Tšerepovetsin sotavankileirillä parin viikon välein syksyllä 1944. He ovat tiettävästi Suomen ainoa sotavankileirillä kuollut veljespari .
Eräs pysäyttävä kohtalo löytyi yllättävältä suunnalta - Italiasta.
Vanha sotavanki
Säkkinen sai tietää Yli-Vakkurin jäämistössä olevan italiankielisiä kirjeitä. Niiden kirjoittaja oli Giuseppe Bassi, jonka kanssa Yli-Vakkuri ystävystyi Orankin vankileirillä. Bassin ja muiden italialaisvankien avustuksella Yli-Vakkuri oli vankeudessa opetellut italian kielen.
Säkkinen löysi Bassin tyttären Italiasta; itse Giuseppe Bassin hän oletti kuolleen. Säkkisen ällistykseksi tytär kertoi isänsä olevan elossa.
– Ajattelin, ettei tämä ole todellista, hänenhän täytyy olla yli satavuotias. Oli uskomatonta löytää elävä linkki ihmiseen, joka on kokenut samat asiat kuin Yli-Vakkuri.
Säkkinen oli videopuhelun avulla yhteydessä 104-vuotiaaseen entiseen sotavankiin. Bassi paljastui valoisaksi persoonaksi, jonka muisti pelasi yhä.
– On lähes mahdotonta käsittää, miten joku kykenee säilyttämään elämänilonsa ja uskonsa huomiseen niin kovien koettelemusten jälkeen. Kuten Yli-Vakkurin myös Bassin vankeudessa saamansa vammat olivat pahoja ja aiheuttaneet hankaluuksia koko elämän ajan.
Takaisin kotiin
Jatkosodan sotavankeja pääsi palaamaan Suomeen vajaat 2000 henkeä. Paavo Yli-Vakkurin kotiinpaluun aika koitti helmikuussa 1945.
Hän oli saanut pakkotyössä niin pahoja vammoja, että hänet laskettiin 40 prosenttisesti sotainvalidiksi. Yli-Vakkuri sai elämän syrjästä kuitenkin nopeasti kiinni.
Maatilalta lähtöisin ollut Yli-Vakkuri oli suuntautunut akateemiselle alalle. Helsingin yliopistossa häntä odotti pommituksissa kärvähtänyt keskeneräinen väitöskirja metsätaloustieteen alalta.
– Hänellä oli ura, jolle palata. Se edesauttoi sopeutumista. Moni muu sodasta palannut jäi tyhjän päälle, millä oli usein kohtalokkaat seuraukset, Säkkinen sanoo.
Yli-Vakkuri avioitui töysäläisyntyisen lääkärin Saima Heikkilän kanssa ja pariskunta sai neljä lasta. Väitöskirja valmistui 1953.
Vuonna 1964 Paavo Yli-Vakkurista tuli Helsingin yliopiston metsähoitotieteen professori. Hän jäi historiaan mittavasta elämäntyöstään suomalaisen metsänhoidon hyväksi.
Tuttavat ja akateeminen maailma oppivat tuntemaan hänet paitsi etevänä tutkijana myös taitavana opettajana ja mukavana ihmisenä.
Yli-Vakkurin menneisyydestä tiesivät vain harvat. Miksi hän halusi viimeisinä vuosinaan rikkoa hiljaisuuden?
Säkkinen sanoo, että kyse oli kunnianpalautuksesta.
Vangeiksi joutuneet sotilaat olivat käyneet läpi helvetin: aliravitsemusta, pakkotyötä, uhkailua, painostusta, väkivaltaa ja kidutusta. He kuitenkin kokivat, ettei heitä pidetty samanarvoisina sotaveteraaneina kuin rintamaveljiään.
– Olen halunnut tehdä muistiinpanoni sotavankeusajaltani Neuvostoliitosta jälkipolvia varten, jotta he saisivat tietää, että sotavangitkin ovat omalta osaltaan taistelleet yhteisen ja vapaan isänmaamme puolesta, Yli-Vakkuri sanoo muistelmissaan.
Hän menehtyi 31.12.2014 Helsingissä.
