Olin hupulaisena viime viikolla Ilkan ja Ylen järjestämässä vaalipaneelissa. Odotetustikin yksi keskustelunaihe koski jälleen, kuten niin monta kertaa ennenkin, liitoskuntien roolia suhteessa ”emäkunta” Seinäjokeen.
Aiheessa ei sinänsä ole mitään uutta. Kylien ja kaupunginosien huoli kouluista teiden kunnossapitoon ja katuvaloihin puhuttaa aina. Kaupunki ja yritykset keskittävät palveluitaan isoimpaan kaupunkikeskukseen. Tämä valitettavasti pidentää monien palvelumatkoja ja heikentää saatavilla olevia peruspalveluita.
Keskustelussa mainittiin, kuinka Seinäjoella on huolehdittava liitoskuntien mukana pysymisestä keskusteluissa ja päätöksen teossa. Ministeri Paula Risikko huomautti tässä kohtaa, ettei pidä ajatella, joidenkin pysyvän mukana. Liitoskunnat ovat Seinäjoki siinä missä kaupungin keskustakin. Niin kauan kuin ajattelemme tai puhumme asiasta vastakkainasetteluna, jossa toiset ovat sisällä ja toiset tietyllä tapaa ulkopuolella, ei tehdä asioita yhdessä.
Jäin miettimään omaa ajatusmalliani. Ilman mitään pahaa tarkoitusta ajaudun itsekin ajattelemaan Seinäjokea ”isoveljenä”, jonka tehtävä on huolehtia ja jopa holhota pienempiä sisaruksiaan. Tekee hyvää pysähtyä ja miettiä kriittisestikin omia tiedostamattomia termistöjä. Ne kuitenkin loppujen lopuksi luovat hienovaraisesti sen tavan, jota alamme pitää normaalina. Tässä normaalissa liitoskuntia ei pidetä vertaisina, joilla on paljon annettavaa isommalleen. Ne ovat kuitenkin antaneet yhteiselle kaupungillemme työpaikkoja, virkistysalueita, maa-alaa ja asukkaita. Ilman niitä ei Seinäjokea pystyttäisi rakentamaan ja kehittämään yhtä tehokkaasti, mitä sitä tällä hetkellä tehdään. Yhdessä olemme luomassa sitä vetovoimaista maakuntakeskustasta, jota kohti olemme tavoitteellisesti pyrkimässä.
Laura Syväoja
päätoimittaja