Ikääntyminen on meillä kaikilla edessä. Ikäihminen voi olla vireä, osallistuva tai sitten ikäihmisestä tulee yhtäkkiä ja yllättäen vanhus, joka kaipaa jatkuvaa hoivaa ja huolenpitoa. Muutos voi olla äkillinen ja se muuttaa ikäihmisen oman elämän, mutta muutos muuttaa myös lähiomaisten elämän ja arjen, joskus rajullakin tavalla.
Tapasin ikäihmisille kotiin hoitopalveluja tarjoavan sairaanhoitajan, josta on juttua tämän lehden kuutossivulla. Jutun teon lomassa keskustelimme omien ikääntyvien lähimmäistemme elämästä, ja siitä, miten omaisten tulee osallistua entistä enemmän nykyaikana oman vanhemman tai isovanhemman kotona selviämiseen ja arkeen. Kaikki ikäihmiset eivät halua sitä apua kotiin, vaikka apua monesti tarvitaan. Syyt ovat monet, toisilla se on ajatus siitä, että haluaa selviytyä itse ja toisella se voi olla se, että ei halua tai ei voi kustantaa omaa kotihoitoaan.
Yhtenä isona kysymyksenä näen tulevaisuuden haasteet. Kuka meidän vanhempia ja meitä itseämme hoitaa sinne kotiin? Ja sitten on se taloudellinen puoli. Mitä tämä kaikki kustantaa ja kuka kulut maksaa? Pelkään myös sitä, että monella ikäihmisellä ei ole taloudellisia mahdollisuuksia ostaa palveluja, jos ne pitää itse kustantaa. Entäs sitten se, kun vanhus haluaisi palvelukotiin, mutta kunnalliselle puolelle ei hyväksytä, koska terveys on liian hyvä ja yksityiselle puolelle vain harvalla on varaa ostaa tuhansien eurojen kuukausihintainen hoivakotipaikka. Tässäkö on se meidän tämän päivän ja tulevaisuuden hyvinvoiva yhteiskunta?
Oma ikäni on jo ylittänyt sen maagisen 50 vuotta. Vielä saan taivaltaa 15 vuotta työelämässä ennen kuin armas vanhuuseläke koittaa. Eläkesäästöjä ei ole lapsiperheen isänä juuri ylimääräistä voinut sukan varteen laittaa, ja työeläkekin tulee jäämään vaatimattomaksi. Nyt on siis vielä aikaa treenata itsensä hyvään kuntoon, että selviää mahdollisimman pitkään itsenäisenä ikäihmisenä, jos Luoja vain elinvuosia suo. Ei muuta kuin ylös, ulos ja sauvakävelemään sekä alkavasta keväästä nauttimaan.
Jussi Mustikkamaa
toimittaja