Helmikuun alku Norrköpingissä. Koleita ja viimaisia katuja, joilla musiikkialan ammattilaiset vaeltavat öisin klubilta toiselle. Lavat ovat täynnä lupaavia ruotsalaisia ja kauempaakin saapuneita esiintyjiä. Where’s the Music -tapahtuma järjestetään nyt toisen kerran ja siitä tulee tällä kertaa ikimuistoinen. Valitettavasti.
Where’s the Musicin kaltaiset showcase-festivaalit kokoavat kymmeniä, toisinaan jopa satoja lupaavia artisteja ammattilaisyleisön tarkkaavaisten silmien alle. Erottuminen massasta on äärimmäisen vaikeaa. Pysyvää muistijälkeä ei jätetä helposti.
Norrköpingissäkin muutamista artisteista puhuttiin tapahtuman alla tulevan kesän läpilyöjinä. Brittiläinen Viola Beach oli yksi näistä ja keräsikin piskuiseen klubisaliin jotakuinkin kaikki tapahtumaan osallistuneet alan vaikuttajat. Saavuin paikalle suurin odotuksin, mutta tuomitsin jo parin kappaleen jälkeen yhtyeen ”tusinaindieksi” ja vaipuvan unholaan viimeistään seuraavaan iltaan mennessä.
Jälkimmäisen osalta en olisi voinut olla enempää väärässä.
Keikkaa seuranneena aamuna keskustelimme kotimatkalle suunnatessamme Viola Beachin tuottamasta pettymyksestä vailla aavistustakaan siitä, että jokainen yhtyeen jäsenistä oli jo menettänyt henkensä. Yhtyettä keikkapaikalta pois kuljettanut auto oli syöksynyt sillalle ajaessaan veteen. Tieto saavutti meidät vasta saavuttuamme kotiin.
Tällaisen uutisen myötä täydellinen epätodellisuuden tunne valtaa mielen. Juurihan he seisoivat edessäni lavalla aivan kuin mikä tahansa tuhansista muista matkan varrella nähdyistä. Muistijäljet konsertista ovat porautuneet syvälle pääkoppaan ja kuva brittiyhtyeestä lavalla on kylmännyt useana yönä kuluneen kuukauden aikana.
Kuolemaan johtaneista auto-onnettomuuksista saa valitettavasti kuulla ja lukea aivan liian usein, jotta jokaiseen niistä reagoisi syvästi ja henkilökohtaisesti. Viola Beachin tapauksessa riipaisevaa oli toki juuri todistettu keikka, mutta ennen kaikkea sen tuottamat välähdykset lukuisista väsynein kuskein konserttipaikoilta yötä vasten matkaan lähettämistäni yhtyeistä. Tapahtunut osui omaan heimoon ja etäisemmin kokemuspiiriinkin.
Pariisin Bataclanin käsittämätön tragedia iski ystäväpiirissäni samaan tapaan. Alkuun tuntui jopa pinnalliselta reagoida voimakkaammin tapahtuneeseen siksi, että kohtalokasta konserttia tähdittänyt Eagles of Death Metal kuului henkilökohtaisiin suosikkeihini. Tapahtuneen laskeutuessa saattoi käsittää, että melkoinen osa lähimmistä ystävistäni olisi viettänyt iltansa samaisella keikalla, mikäli osoite olisi tuona kohtalokkaana iltana ollut Pariisissa. Konserttiin osallistuneet olivat kaltaisiamme. Meidän tyyppejä.
”Kunnes se sattuu juuri sinulle” on paitsi juuri parhaan kappaleen Oscarin voittaneen tekeleen suomikäännös, myös vanha ja vahva totuus. Mitä lähemmäs osuu, sen syvemmin kirpaisee, tietää meistä jokainen.
Kunpa kykenisimme tuntemaan ja reagoimaan sellaisestakin, mitä sattuu aitojemme – fyysisten tai psyykkisten – toisella puolen.
SAMI RUMPUNEN
Festivaalijohtaja