Vuodenkierto on kääntynyt syksyksi ja se on hyvä asia. Tutut retkikohteet voi kokea uudella tavalla, ja lisäksi metsissä vaelteluun on tullut kihelmöivää jännitystä.
Sienet, jotka muhivat valtaosan vuodesta maaperän karikkeessa ja humuksessa, ovat tulleet näkyville. Oikeammin maan pinnalle työntyviä sienten lisääntymiselimiä pitäisi kutsua itiöemiksi, mutta yhtä kaikki monet niistä ovat mitä erinomaisinta ruokaa.
Osa ihmisistä suhtautuu sieniin välinpitämättömästi, mutta se on vain sienisivistyksen puutetta. Todellisuudessa sienet ovat metsäluonnon toiminnan kannalta ensiarvoisen tärkeitä. Esimerkiksi puut eivät kasva, jos niiden juurten ympärille ei kietoudu oikeanlajista sienirihmastoa. Sienillä on myös muita pitkäaikaisia ja monimutkaisia yhteistyösuhteita kasvien kanssa.
Sienestäjän tärkeimmät harrastusvälineet ovat sutipäinen sieniveitsi ja pärekori. Sieniveitsen sudilla on helppoa pyyhkäistä ylimääräiset havut ja etanat sivummalle, ennen kuin sienet lasketaan varoen korin pohjalle. Pärekori on keräysastiana ylivertainen, sillä se on kevyt ja ilmava. Jokainen koriin päätynyt löytö palkitsee omalla tavallaan. Vaivihkaa sienestäjän oma identiteetti mukautuu osaksi sienimetsän kokonaisuutta.
Kirjailija Sergei Aksakov kuvaa osuvalla sienestämisen eri ulottuvuuksia. ”Tarvitaan jonkin verran tietämystä, sienten kasvupaikkojen sekä seudun tuntemusta ja hyvää onnea. Mukana on epävarmuutta, sattuman leikkiä, onnistumista ja epäonnistumista, mikä tekee sienestämisestä jännittävän ja kiinnostavan puuhan.”
Itse lisäisin tuohon jatkoksi vielä unelmat. Omani liittyy havumetsissä eläviin leppärouskuihin, joita haluaisin saada korin täydeltä. Toisaalta tiedän, että toiveeni ei taida toteutua. Leppärouskut ovat nimittäin myös sienikärpästen suosiossa, ja siksi sienet ovat yleensä aina hyvin toukkaisia.
Onnistunut sieniretki jatkuu kotona keittiössä. Sienten jälkisiivous, paistaminen tai kuivaus vievät oman aikansa, mutta kun pakastin ja lasipurkit samalla täyttyvät, on varmaa, että sienet ilahduttavat pitkälle seuraavaan kevääseen asti. Parhaat tatit tulevat usein syödyiksi samoin tein. Omana jyrkkänä mielipiteenäni totean, että kermaa ei tattipannulle pidä lurauttaa!
Tattivoileipää mutustellessa voi pohtia sienten merkitystä laajemminkin. Mielenkiintoisen näkökulman tähän teemaan on tuonut virolainen kirjailija Valdur Mikita. Hänen mukaansa itämerensuomalaisten ihmisten identiteetti on edelleen sidottu metsään ja alueemme kulttuureja luonnehtii voimakas kiintymys luontoon. Hän näkee kielen, kulttuurin ja luonnon olevan yhtä samaa suojeltavaa kokonaisuutta.
Kirjassaan Kantarellin kuuntelun taito hän nostaa tuon metsiemme mainion vahveron tämän ajatusrakenteen symboliksi. Kantarelli kun viihtyy vain metsissä, eikä se alistu kesytetyksi viljelysieneksi.
Hitusen pessimistinä totean, että ainakin monet suomalaiset ovat jo kadottaneet tuon kuuntelutaidon. Metsämme voivat huonosti ja samalla hyvät sienipaikat hupenevat. Mutta ei masennuta. Edelleen on mahdollista kokea se onnenhetki, kun kämmenellä lepää samettinen ja painava herkkutatti.
Hannu Tuomisto
biologi ja luonnonsuojelija