Eri tutkimusten mukaan yhä suurempi osa suomalaisista lapsista ja nuorista voi huonosti niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Aihe on kulunut, asia ei. Tuoreimman Unicefin tutkimuksen mukaan Suomi on pudonnut rikkaiden maiden lasten hyvinvointivertailussa viidenneltä sijalta 17:nneksi viidessä vuodessa. Suomi on 15–19-vuotiaiden itsemurhatilastossa kolmen huonoimman joukossa. Huumeilla on myös merkittävä osa pahoinvoinnissa.
Tämän pitäisi laittaa jo aikuisten hälytyskellot soimaan. Kuulo tuntuu vaan olevan heikko.
Oppimistulokset ovat laskeneet ja liikunta vähentynyt. Ylipainoisuus on kasvanut. Kaiken tämän takana on helppouden tavoittelu, huonot ruokailutottumukset, yövalvominen, erilaisten laitteiden avulla liikkuminen ja älylaitteiden käytön lisääntyminen kaikkine lieveilmiöineen, kuten somekiusaamisineen ja päihteiden ja huumeiden hankkimisineen.
Taustalla on aikuisten avuttomuutta. Asiantuntijoiden ja poliitikoiden puheissa vilahtaa usein sana tukeminen. Tuella he tarkoittavat yleensä rahallista tukemista. Ikävä kyllä rahasta on huutava puute maassa, jossa huoltosuhde muuttuu joka päivä muutenkin huonommaksi. Vakavalla asialla tehdään politiikkaa, jossa fokus on vallassa ja oman puoleen kannatuksessa.
Lasten ja nuorten pahoinvoinnilla politikointi on ensimmäinen vastenmielinen virhe, jonka alle lasten ja nuorten pahoinvointi raadollisesti hautautuu. Asiantuntijoista ja poliitikoista ei näytä olevan ongelman ratkaisijoiksi. Vastuu lasten kasvatuksesta on jaettu väärin. Se on siirtynyt liikaa kasvottomalle yhteiskunnalle, eli ei kenellekään. Vanhemmuudelta on näin vedetty matto alta.
Sairaiden ja vanhusten hoito nielee koko ajan enemmän rahaa. Iän karttuessa sairaudet lisääntyvät elämäntavoista riippumatta. Vanhenevan väestön hoitamisesta ei voi tinkiä. Oletuksena täytyy olla, että lapset ja nuoret ovat vanhuksia terveempiä ja vanhemmat huolehtivat heidän kasvatuksestaan. Näin suurimmaksi osaksi onkin. Mutta kuten Unicefin julkaisema tutkimus karusti kertoo, yhä useammassa perheessä lasten ja nuorten ei ole hyvä olla ja kehittyä.
Vastuu lasten ja nuorten kasvattamisesta on aina ollut aikuisilla. Ennen enemmän vanhemmilla, mutta nyt jo kymmeniä vuosia koko ajan enemmän yhteiskunnalla. Osa vanhemmista on luottanut liikaa yhteiskunnan kasvatusvastuuseen, jota ei todellisuudessa ole.
Kysymys ei ole pelkästään rahasta. Kysymys on enemmänkin perhearvoista ja vanhemmuuden kunnioittamisesta ja arvostamisesta. Niitä ei saavuteta rahalla, vaan arjen teoilla ja välittämisellä. Poliitikot ja muut ulkopuoliset eivät näitä tekoja käy perheissä tekemässä ja välittämässä lapsista, vaan sen tekevät vanhemmat ja heidän asemassaan olevat.
Vika ei ole kärsivissä lapsissa ja nuorissa. Vika on aikuisissa, niin poliitikoissa kuin heitä äänestäneissä tai äänestämättä jättäneissä aikuisissa. Tämä ei ole syyllistämistä, vaikka se voi joistakin tuntua siltä.
Syyllisyyden tunne on parhaimmillaan terve tunne, kuin peili, joka voi johtaa ajattelun ja toiminnan muuttamiseen niin poliitikkojen kuin vanhempienkin toiminnassa. Poliitikot ratkaisevat asioita rahalla ja usein vielä sellaisella rahalla, jota ei ole. Monet vanhemmat uskovat mielellään hyvää lupaavia poliitikoita. Tuki on päivän sana. Sitä poliitikot hokevat joka päivä. Siitä on tullut pelastusrengas enemmänkin poliitikoille itselleen kuin perheille, lapsille ja nuorille.
On houkuttelevaa tuudittautua ajatukseen, että kyllä yhteiskunta tukee ja hoitaa rahalla lasten kasvatuksen. Laatuaikaa jää omaan elämään ja harrastuksiin.
Unicefin tuoreen tutkimuksen tulosten perusteella voidaan tehdä johtopäätökset, että lasten ja nuorten kasvatuksessa tai kasvattamatta jättämisessä on tehty pahoja virheitä. Sellaista rahamäärää ei ole missään, mikä korvaisi vanhemman oikean välittämisen, mihin kuuluu myös rajojen
asettaminen ja lapsen asioihin puuttumisen oikeus, jopa velvollisuus. Älypuhelinaikana vanhemmuus on koetuksella ja yhä vaativampaa. Kontrolloinnin laiminlyönti ja sokea luottamus on heittellejättämistä.
Martti Saarikoski
lasten- ja nuorisopsykiatrian sh, eläkkeellä
Seinäjoki