Kuten uutisista on kuultu ja luettu Suomi on tänäkin vuonna maailman onnellisin maa. Voi olla, että oltaisiin kärjessä myös maailman tyytymättömimpänä maana, jos sitä kyseltäisiin. Mutta se on taas toisen jutun aihe. Onnellisuus on subjektiivinen kokemus. Sitä ei voi mitata metrinmitalla, puntarilla eikä edes kuumemittarilla. Verikokeissakaan se ei taida näkyä? Promilletkaan eivät aina kerro onnellisuudesta. Usein päinvastoin. Ei omia eikä toisen tuntemuksia silti voi oikein vääriksikään väittää. Kun kysely tuottaa seitsemän kertaa peräkkäin saman tuloksen, sitäkään on vaikea vääränä pitää. Tulostahan voi pitää jo lähes validina tutkimustuloksena.
Uskotaan siis, että suomalainen on keskimäärin onnellinen. Vaikka valittamista kuuluu joka päivä joltakin suunnalta. Voi olla niinkin, että suomalainen kokee onnellisuutta, kun saa valittaa. Sehän on kuin rajattoman vapauden tunne. Ei tarvitse pelätä, että viranomainen tulee ja vie vankilaan, jos ilmaisee tyytymättömyytensä nykyiseen järjestelmään, poliitikkoihin, elintasoonsa, säihin tai mihin vain. Valittaminen luo tunteen turvallisesta ympäristöstä, jopa osallisuudesta yhteiskunnan jäsenenä. Turvallisuuden tunne on varmasti yksi onnellisuuden kulmakivistä.
Mistä muusta onnellisuus kumpuaa? Pelkkä turvallisuuden tunne ei riitä. Ehkä onnellisuuden tunteeseen tarvitaan tiettyjä luonteen ominaisuuksia. Positiivinen elämänasenne, toisten menestyksen sietäminen ja vähään tyytyminen, niillä ollaan jo korkealla onnellisuusmittarissa. Näyttää siltä, että onnellisuuteen tarvitaan myös vastoinkäymisiä. Jos kaikki sujuu aina loistavasti, tai vähintään hyvin, ihminen turtuu olotilaansa eikä tunnista olevansa onnellinen. Ilmeisesti meillä räjähdysmäisesti lisääntynyt masennus voi johtua molemmista.
Tarvitaan siis kontrasteja, huonosti menemistä ja epäonnistumisia. Mutta ei liikaa. Tästä taitaa olla kysymys vanhassa sanonnassa ”kaikella on tarkoituksensa”. Vasta vastoinkäymiset nostavat mielessä onnistumiset pintaan ja jalostuvat onnellisuuden tunteeksi. Vastoinkäymiset ja pettymykset, surukin ovat siis paradoksaalisesti onnellisuuden ja ilon edellytys. Juuri niitä vastoinkäymisiä me yritämme viimeiseen asti välttää. Mutta jotka kuitenkin aina joskus tulevat ihan kutsumatta. Se kuuluu ihmisyyteen. Valitettavasti huomaamme hyvät asiat, mitä meillä kaikilla on vasta kun menetämme ne. Onnellisuus lisääntyy myös elämän merkitykselliseksi kokemisesta. Merkityksellisyys lisääntyy muun muassa auttamalla toisia pyyteettömästi.
Onnellisuus näyttää olevan enemmän sisäsyntyistä kuin ulkoisista olosuhteista riippuvaista. Edellytyksenä on tietysti se, että perustarpeet pystytään tyydyttämään. Raha ja omaisuus eivät välttämättä takaa onnellisuutta. On olemassa raja, jonka ylittäminen ei enää lisää onnellisuutta. Kateus on varmin onnellisuuden vesittäjä. Kateutta käytetään esimerkiksi politiikassa hyväksi. Taitaisimme lisätä kaulaa tulevissa onnellisuuskyselyissä, jos pystyisimme vielä enemmän nauttimaan siitä, mitä meillä jo on ja etsisimme onnea muusta kuin tavarasta ja rahasta, vilkuilematta mitä muilla on.
Martti Saarikoski
lasten- ja nuorisopsykiatrian sh, eläkkeellä
Seinäjoki