Emme saa koskaan unohtaa, että kalpeiden kasvojen, tuskan vääristämän ilmeen tai kuihtuneen ruumiin sisällä on yhä se henkilö, jota rakastamme. Emme saa koskaan unohtaa, että hellyyden, kosketuksen, epäilysten poistamisen, ajatusten vaihtamisen ja rakkauden tarve yhä elää tuossa ihmisessä – nyt vain entistä voimakkaampana (Leo Buscaglia).
Tunnekylmä, valtaa saanut poliittinen päättäjä ei hätkähdä edellämainituista ajatuksista. Hänen päätöksensä perustuvat laskelmointiin – vanhusten hoitopalveluja voidaan supistaa ja ne voidaan digitalisoida. Hän puhuu vanhusten määrästä, ei yksilöi heitä ihmisiksi.
Hänelle on mieluisaa esitellä laskelmia siitä kuinka kalliiksi vanhusten ylläpitäminen tulee. Vanhukset ovat kuluerä.
Olisi terveellistä hänelle ja kaikille päätöksentekijöille lukea Grimmin saduista Isoisän tarina vanhasta miehestä, joka asui poikansa ja miniänsä luona. Vanha isä oli lähes kuuro ja sokea ja hänen oli vaikea syödä sotkematta ruokaa ympäriinsä. Silloin tällöin häneltä putosi ruokakuppi ja se särkyi.
Pojan ja miniän mielestä tuo oli iljettävää ja he määräsivät, että vanhan miehen oli syötävä nurkassa uunin takana. He antoivat hänelle puisen kupin, jota hän ei voinut rikkoa. Eräänä päivänä talon pikkupoika veisteli joitakin puunkappaleita. Kun pojan isä isä kysyi. mitä hän teki, poika vastasi: ”Veistän sinulle ja äidille kaukaloa, josta te voitte syödä sitten, kun minä olen kasvanut isoksi.”
Markku Laitinen
Pietarsaari