Ajelin viime viikolla eräänä iltapäivänä juttukeikalle, kun autosoittimesta kajahti ilmoille Vesa-Matti Loirin sielukas tulkinta Maailma on kaunis kappaleesta. Henkäisin, aurinko paistoi. Parkkeerasin auton, oli vartti aikaa istahtaa ja hengähtää. Kuuntelin kappaleen loppuun. Hetki ja kappaleen sanoma tuntuivat tärkeiltä. Ei siksi, että olisin vasta nyt herännyt kappaleelle ja sen merkitykselle, vaan siksi että, kappale kuulosti nyt jotenkin erilaiselta.
Viikko, totta puhuen koko kesä oli tähän asti tuntunut enemmän tai vähemmän kiireiseltä. Arkeen uutta rytmiä ja muutosta oli tuonut pelkästään paluu työelämään lapsen kanssa vietetyn 2,5 puolen vuoden tauon jälkeen. Alkukesän illat ja yöt järjestelin siskolle polttareita Ouluun. Niistä selvittyä alkoivat kesätapahtumat ja kaasohommat, joita riitti heinäkuussa koittavaan h-hetkeen saakka. Kesään oli mahtunut paljon ihania juttuja, hetkiä, tapahtumia ja ihmisiä, mutta arjen ja juhlan välissä olin saanut juosta ja sinkoilla toisinaan pääkolmantena jalkana.
Häät olivat ihanat. Oli kuitenkin helpottavaa, että aikaa jäisi tämän jälkeen enemmän muuhunkin.
Aloin liikkua ja urheilla enemmän. Yritin siivota enemmän, tarjota lapsille väliin jääneitä elämyksiä. Ylipäätään hoitaa ja tehdä kaikkea sellaista, mitä oli jäänyt vähemmälle. Kävi kuitenkin niin että, mitä enemmän ajattelin kivoja rentoja hetkiä, jopa NetFlix-sarjoja ja elokuvia, jotka pitäisi ehtiä katsomaan tai kirjoja ja lehtiä, joita olisi pitänyt ehtiä lukemaan tai edes kuuntelemaan, sitä enemmän ahdisti. Sadekelit alkoivat houkutella, koska silloin ei tuntunut siltä, että olisi pakko lähteä ulos nauttimaan kauniista säästä tai rannoista. Yritinpä jossain vaiheessa tavoitella atleettista kesäkuntoakin, vaan mitä enemmän mietin liikuntaa ja niitä dieettejä, joita en jaksanut noudattaa, sitä enemmän söin mätin suklaata.
Suorittaminen on nyky-yhteiskunnassa ja ärsyketulvassa tyypillinen ilmiö, jota olen aina vihannut. Toki on asioita ja velvollisuuksia, joita täytyy hoitaa, mutta mitkä asiat ovat lopulta pakollisia? Se, että kiireen tuntu jää arjessa päälle on pirullisen yleisestä.
Kuunnellessani Vesa Matti Loiria tajusin, että en ollut nauttinut enää monista kivoistakaan asioista, saati pysähtynyt haaveilemaan, koska olin jättänyt itsekin autopilotin päälle. Oivallus tästä sai heti hölläämään. Halusin, että minulla on aikaa maalata taivaanrantaa ja katsella mitä muotoja taivaalla lipuvista pilvistä löytyy
Vain ne hetket, jolloin kiire ja suorittaminen katoaa antavat tilaa unelmille, joita arjessa varsinkin tarvitaan.