Jo vuosia olen muistuttanut itseäni ja vähän muitakin, että emme voi muuttaa olosuhteita, mutta voimme muuttaa suhtautumistamme niihin. Tällä viikolla, kun sääennusteet lupaavat sadetta joka päivälle, sain taas mahdollisuuden harjoitella ajatuksen täytäntöönpanoa.
Huomasin aamulla, että tänään pitäisi sataa vasta kolmelta. Ehtisin sitä ennen poimia vähän mustikoita. Kun lähtövalmiina avasin ulko-oven, sade olikin jo alkanut. Se kyllä lopahti muutamassa minuutissa, mutta ehti jo pilata suunnitelmani.
Kiukuttelin asiasta kumppanilleni. ”Nyt saa sitten tehdä jotakin muuta”, sanoo hän. ”Olisi kirjoitushommiakin, mutta ei nyt yhtään ole sellainen fiilis”, minä intän. Siirryin sitten kuitenkin koneen ääreen ja aloin naputella. Harmistus haihtui ja alkoi nousta suuri kiitollisuus kyläläiselle, jolta sain eilen ostaa ämpärillisen komeita mustikoita 50 eurolla.
Olen aina poiminut ja pakastanut itse marjani, mutta tänä kesänä olosuhteet pakottivat muuttamaan ajatusta. Tuttuja mustikkametsiä on myllätty kaatamalla puita eikä marjoja enää löydy. Läheltä mökkiä löysin pienen alueen, jonne aioin mennä keräämään ainakin syömämarjoja.
Sadekuuro tai edes sateinen lomakuukausi ovat mitättömän pieniä pettymyksen ja harmistuksen aiheita. Suurimmasta päästä lienevät omat ja läheisten sairastumiset. Terveys on ykkössijalla ihmisten toiveissa. Sairastuminen ja kuolema on tilanne, johon henkilö itse ja läheiset joutuvat suostumaan - minäkin tänä keväänä rinnalla kulkijana. Vastustamalla tapahtuvaa lisäämme omaa ja muiden tuskaa.
Monessa ns. pahassa paikassa olen vahvistanut itseäni meditaatiolla, jossa todetaan: ”Luotan siihen, mitä sanotaan tapahtumien jumalalliseksi viisaudeksi, varmana siitä, että sen mitä tapahtuu, täytyy tapahtua ja sen vaikutukset johonkin suuntaan tulevat olemaan hyvät”.
Liekö mahdollista oppia elämään nykyhetkessä ilman odotuksia siten, että asiat vain ilmenevät elämässäni enkä aiheuta itselleni tuskaa vastustamalla niitä? Ihailen suuresti ihmisiä, jotka esimerkiksi vammautuvat rikoksen uhrina, mutta onnistuvat jatkamaan elämäänsä katkeroitumatta. Sellaisiakin on.
Auli Laitila
senioriviestijä