Sosiaali- ja terveysalalla tiedämme hyvin, että lähisuhde- ja parisuhdeväkivalta ei katso ikää, koulutusta tai yhteiskunnallista asemaa. Silti liian moni jää ilman apua.
Häpeä, pelko ja epäluottamus järjestelmää kohtaan estävät hakemasta tukea ajoissa. Siksi väkivallan tunnistamiseen ja matalan kynnyksen palveluihin pitäisi panostaa nykyistä enemmän myös meidän hyvinvointialueellamme.
Yksi toimiva keino alueellamme on MARAK-malli, moniammatillinen riskinarviointimenetelmä, jossa väkivallan uhri saa itse määritellä, ketkä hänen tilanteensa käsittelyyn osallistuvat.
Mallin vahvuus on siinä, ettei ihminen jää yksin. Mukana voivat olla esimerkiksi sosiaalipalvelut, terveydenhuolto, poliisi ja järjestöt.
Voi myös omalla päätöksellä sulkea edellisiä pois. Samalla voidaan rakentaa konkreettinen turvasuunnitelma ja katkaista väkivallan kierre, ennen kuin tapahtuu pahinta.
Hyvinvointialueilla pitäisi kuitenkin olla enemmän resursseja tämän työn tekemiseen. Tarvitsemme lisää koulutettuja yhdyshenkilöitä, aikaa moniammatilliselle yhteistyölle, sekä selkeitä rakenteita, jotta väkivalta tunnistetaan ajoissa.
Kyse ei ole vain yksittäisten työntekijöiden osaamisesta, vaan poliittisesta tahdosta. Eli siitä, että turvallisuus ja ihmisten oikeus apuun asetetaan aidosti etusijalle.
Samalla meidän pitää tunnustaa myös yhdistysten ja järjestöjen valtavan tärkeä rooli. Moni ihminen saa ensimmäisen turvallisen kontaktin juuri järjestöjen kautta.
Yhdistykset tekevät alueellamme korvaamattoman arvokasta työtä ja paikkaavat samalla sitä resurssivajetta, joka julkiselle puolelle on syntynyt. Ilman järjestöjen matalan kynnyksen tukea moni jäisi kokonaan avun ulkopuolelle.
Lähisuhdeväkivallan ehkäisy ei ole menoerä. Se on inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti välttämätön investointi.
Olenpa minäkin joskus istunut autossa turvakodin pihalla. Sisään menemisen esti se, että jos työntekijä onkin joku tuttu omalta alalta.
Häpeä ja pelko tunnistamisesta voivat estää avun hakemisen keneltä tahansa, myös meiltä, jotka työskentelemme sote-alalla.