Suomi valitaan vuodesta toiseen maailman onnellisimmaksi maaksi, mutta onnellisuusraportin sisällä näkyy yksi poikkeus. Nuorten kokemus omasta elämänlaadustaan on romahtanut.
Sama viesti toistuu Nuorisobarometrissä. Nuoret kokevat tulevaisuuden epävarmemmaksi kuin koskaan mittaushistorian aikana.
Tätä ei voi selittää pelkällä “huonolla fiiliksellä”. Nuorten epävarmuus on rationaalinen havainto yhteiskunnan suunnasta. He ovat ensimmäinen sukupolvi, joka näkee hyvinvointivaltion supistuvan, ei laajenevan.
Käännekohta löytyy vuodesta 2007, jolloin tupo‑ratkaisu nosti julkisen sektorin palkkoja 9–11 prosenttia, ilman vastaavaa tuottavuuden kasvua.
Palkat mitoitettiin Nokian huippuvuosien verotuloihin, mutta jo vuotta myöhemmin finanssikriisi romahdutti vientiteollisuuden. Kustannustaso jäi pysyvästi liian korkeaksi, talouskasvu pysähtyi, ja julkinen talous jäi alijäämäiseksi.
Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että nuoret näkevät tulevaisuuden epävarmana.
Nuorten arjessa tämä näkyy konkreettisesti. Opintotuki on muuttunut lainapainotteiseksi, kesätyöpaikoista kilpailevat opiskelijat ja työttömät ammattilaiset, asuminen kallistuu ja palvelut heikkenevät.
Ilman kesätöitä jäävä opiskelija ei ole oikeutettu toimeentulotukeen, ellei ensin velkaannu. Samalla mielenterveyspalvelut ruuhkautuvat, ja hyvinvointialueet ovat pysyvästi alijäämäisiä.
Korona‑aika ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan vain vahvistivat jo olemassa olevaa trendiä. Nuoret elävät maailmassa, jossa turvallisuus ei ole itsestäänselvyys, työmarkkinat ovat epävarmat, ja talous ei kasva.
Nuorten epävarmuus ei ole tunne, vaan seuraus rakenteellisesta kehityksestä, joka on jatkunut lähes 20 vuotta.
Nuorten tulevaisuususkon romahdus on vakava signaali. Jos yhteiskunta ei pysty tarjoamaan nuorille työtä, koulutusta, kohtuuhintaista asumista ja ennustettavuutta, miksi nuoret haluaisivat sitoutua yhteiskuntaan?
Talouden kantokyvyn heikkeneminen näkyy ensimmäisenä nuorten arjessa. Juuri siksi heidän kokemuksensa on otettava vakavasti.