Nuori aikuinen, enemmän kuin puolituttu, tuli maakuntakaupungissa vastaan. Vaihdettiin normikuulumiset, mutta aistin pian, että muutakin oli sydämellä.
Suuntasimme läheiseen kahvilaan. Vaikka tilassa soi lempeä joulumusiikki, kipu ja kiukku leijuivat ilmassa.
"Hyvä, että on edes pätkätöitä, mutta näin ei voi suunnitella elämääkään kuin pätkän. Ei voi hankkia asuntoa, ei haaveilla lomasta, ei antaa lasten tulla. Kun ei edes tiedä, missä sitä on seuraavan puolen vuoden kuluttua. Ja onko töitä."
Suruisa kiilto nuorukaisen silmissä syveni. Pelästyin ennen niin valoisan miehen synkkää yksinpuhelua.
Muistin hänet omien poikieni ikätoverina, pellavatukkaisena pallopäänä, joka tutki maailmaa uteliaana ja elämännälkäisenä. Muistin hänet onnellisena opiskelijana, joka tanssi kotipihallaan, kun pääsi haluamalleen opiskelualalle.
Kymmeniä työhakemuksia on lähtenyt ja kontakteja otettu työnantajiin, mutta pysyvää työpaikkaa ei vain ole tullut.
Epäoikeudenmukaisuuden kokemus hiipi kahvilapöytään kumppaniksi.
Opinnot on tehty vuosia sitten, kielitaito vaihtovuoden jäljiltä vahva. Taskussa on erinomaiset maisterin paperit. Työkokemusta on vastuullisistakin tehtävistä. Päihdeongelmaa ei ole. Verkostot ovat kunnossa.
Kuuntelin ja mietin mitä tälle maalle on tapahtunut. Miksi kokenut, pätevä ja kiitosta saanut ammattilainen ei saa töitä?
Aina ei hakemuksiin tule edes vastausta, ei mitään.
"On kuin niitä lähettäisi mustaan aukkoon."
Elämä on pätkää pätkän perään. Työvuororytmin saa tietää ehkä viikoksi, parhaassa tapauksessa kolmeksi. Yrittäjäksi ei uskalla, silloin elämästä rapisee viimeinen turvaverkko. Ja kun kaikista hyvistäkään ei ole yrittäjiksi.
On kuin nuori aikuinen istuisi elämän odotushuoneessa kuukausi toisensa jälkeen, eikä 29–35-vuotias ole siellä yksin. Samoin ajattelevia ikätovereita ovat seinänvierustat sakeana.
Satavuotiasta Suomea ravistelee itsenäisyyden ajan pahin vauvakato: syntyvyys laskee alamäkeä jo viidettä vuotta.
Suhteessa väkilukuun Suomeen syntyy reilusti vähemmän vauvoja kuin 1860–luvun nälkävuosina, jolloin syntyvyydessä oli historian rajuin laskupiikki.
Huoltosuhde alkoi mennä vinoon jo 1960-luvulla ja laskutahti vain kiihtyy. Vauvakato on vuosi vuodelta isompi uhka kansantaloudelle.
1980-luvulla syntyneelle ja lapsena 1990-luvun laman kokeneelle sukupolvelle kyse on enemmästä kuin työstä tai huoltosuhteesta. Avainsanat ovat rakkaus ja perhe. Vaikka kaikki eivät halua lapsia, 18–40-vuotiaista 62 prosenttia pitää lasten hankkimista ja heistä huolehtimista elämän keskeisenä päämääränä.
Naisen biologinen kello lyö nelikymppisenä. Harva mies haluaa vasta vaari-ikäisenä isäksi. Vastentahtoinen lapsettomuus on yksi surullinen seuraus nuorten aikuisten rapistuvasta uskosta tulevaisuuteen.
Vuosi sitten tehty tutkimus näytti, että työpaikka ja kohtuullinen luottamus sen pysyvyyteen vaikuttivat eniten siihen, halutaanko elämään lapsia.
Olisiko leikkausten sijaan paras syntymäpäivälahja satavuotiaalle Suomelle sittenkin jälkikeynesiläinen tai muu talousajattelu, jossa hyvinvointivaltio saa yhä tilaa?
Suuntaus, jossa investoidaan, tasoitetaan tuloeroja ja tavoitellaan täystyöllisyyttä alkaa näyttää kumman tuoreelta ja houkuttelevalta, jos lasketaan yhteen enemmän muuttujia kuin pelkät talousluvut.
AUNE WARONEN