Joukkueurheilun yksi suola, mestaruuksien voittamisen lisäksi, ovat sarjanousut, kuin myös sarjoista tippumiset. Nämä tapahtumat pitävät sisällään tunteiden koko kirjon.
Erityisen makeita tai katkeria ovat nimenomaan karsintojen kautta toteutuneet sarjatasojen muutokset.
Vaasassa muutaman viime vuoden aikana on saatu eri lajeissa todistaa, kun joukkueet ovat nousseet ja tippuneet sarjoista sekä olleet läheltä piti -tilanteissa.
Sarjanousujen aiheuttama euforia on jotain aivan mahtavaa. Itse olen tämän kokenut niin valmentajan kuin pelaajan roolissa.
Vuoden tai mahdollisesti jopa usean vuoden erittäin kova työ palkitaan siirtymisellä seuraavalle tasolle.
Olo on hieman kuin koulusta valmistuisi. Vanhat kaverit jäävät taakse, mikä tietyssä mielessä on haikeaa. Uuden ”luokan” tuomat tuttavuudet jännittävät sanan positiivisessa mielessä.
Kolikon toisella puolella on sarjasta tippuminen. Vaikka se olisikin odotettua, niin sattuuhan se.
Putoamista seuraava suru, katkeruus, suunnattomuus, toivottomuus tai epätoivo voi olla murskaava kokemus. Samalla tavalla – ja monesti enemmän – on urheiluun panostettu kuin sarjanousussa, mutta tulos on täysin päinvastainen. Mikään ei ole toiminut kunnolla missään vaiheessa, tai joukkuetta on kohdannut kova epäonni.
Lajista riippuen sarjasta putoaminen voi olla siunauskin. Sitä ei vain heti tunnista.
Tippuminen voi mahdollisesti herättää vanhoja seuratoimijoita tai aktiiveja takaisin riveihin. Toisaalta voi se olla se viimeinen asia, joka avaa oven ”uudelle verelle” ja johtajille.
Sarjasta putoamisen myötä voikin olla mahdollista luoda pohjaa uudelle tulemiselle, mikä oli mahdoton saavuttaa edellisessä oravanpyörässä.
Ajattelumalli on, että otetaan yksi tai kaksi askelta taaksepäin, jotta voidaan ottaa viisi eteenpäin. Sitä voi olla vain todella vaikea hahmottaa toiminnan sisältäpäin, kun panokset omasta mielestä ovat koko ajan korkeat.
Vaikka tietynasteinen hissiliike sarjatasojen välillä on urheilulliselta kantilta hienoa, jotkut pääsarjat ovat siirtyneet niin kutsuttuihin suljettuihin sarjoihin.
Näissä joukkueet ovat kiinteät ja poistuvat sarjasta oikeastaan ainoastaan mahdollisen konkurssin myötä. Näihin sarjoihin noustaan monen muunkin asian kuin pelillisten kriteerien kautta.
Oletan, että suljetuilla sarjoilla on haluttu työrauhaa, ennustettavuutta sekä mahdollisuuksia suunnitella asioita tietäen, että ”pelurit” pysyvät samoina vuodesta toiseen. En koe, että tässä on mitään väärää, ja tämä saattaa olla tulevaisuuden trendi, mutta tietyllä tavalla ne ryöväävät kasvattavia kokemuksia urheilijoilta ja urheilun seuraajilta.