Bengt Holmströmin taloustieteen Nobel-palkinto on suuri ilo Suomelle. Olen seurannut vuosikaudet kiinnostuneena Holmströmin julkisia esiintymisiä, koska hän ollut jo kauan amerikkalaisten huippuyliopistojen ihan oikea huippuprofessori.
Vuosia sitten Helsingin Aleksanterinkadulla tuntematon leidi pysäytti minut ja sanoi, että kriittinen julkinen kannanottoni Suomen huippuprofessori –puheisiin on tarpeellinen. Ja sitten se, mistä olin hyvin otettu: ”Ystäväni professori Bengt Holmström on kanssanne samaa mieltä.”
Vastustan yhä sitä, että epärealistinen maailman huipulle pyrkiminen oikeuttaa korkeakouluissa saavutusten suurenteluun, etujen kahmimiseen, jopa kilpailijoiden raakaan kukistamiseen.
Holmstöm sanoi joskus televisiossa, että tärkeintä ei ole koulumenestys, vaan luovan ajattelun oppiminen; hän kertoi reputtaneensa ylioppilaskirjoituksissa, muistaakseni äidinkielessä. Eikö jokainen reputtaja olekaan tyhmä?
Holmström väitteli amerikkalaisessa Stanfordin huippuyliopistossa ja sai väitöskirjastaan paljon kehuja. Ja mikä oudointa maallikolle: Tutkimus ei tuottanut sellaista lopputulosta, johon pyrittiin, se tavallaan epäonnistui. Kiitosta tuli rohkeasta ja luovasta teoreettisesta analyysistä.
En muista, enkä edes ymmärtäisi, mitä Holmström tutki, mutta työn arviointi kertoi olennaisen asian oikeasta tieteellisestä tutkimuksesta. Uutta luova perustutkimus tähtää uuden tiedon tuottamiseen, ilmiöiden selittämiseen ja ymmärtämiseen eikä pikasovelluksiin.
Kun mediassa on kerrottu, että palkinto tuli palkitsemisjärjestelmiä koskevasta tutkimuksesta, on helppo innostua luulemaan, että nyt saatiin perusteet oikeudenmukaiselle palkitsemiselle. Anteeksi, että olen ilonpilaaja. Sixten Korkman, Vaasan lahja Suomen taloustieteelle, totesi tuoreeltaan, että Holmströmin teoreettisista analyyseistä on pitkä matka käytännön sovelluksiin.
Maallikkokin ymmärtää, ettei mikään yksittäinen tutkimus tai teoria voi kertoa tarkasti ja yleispätevästi, miten Pohjalaisen toimittajia, opettajia tai sairaanhoitajia palkitaan. Tulevat mahdolliset sovellukset sopivat helpoiten sinne, missä raha ja taloudellinen tulos ovat tehokkuuden kriteerejä.
Holmström on kertonut, että hänen työpaikkaansa, MIT-huippuyliopistoon Bostonissa, pyrkivät älykkäimmät opiskelijat kautta maailman. Opiskelu maksaa lukukaudessa kymmeniä tuhansia dollareita. Peli on raakaa. Vain parhaat saavat jatkaa ensimmäisen vuoden jälkeen. He eivät ole älykkäimpiä, he osaavat kysyä oikeita kysymyksiä.
Holmströmillä on ohjattavanaan vain muutamia opiskelijoita, eikä tutkimusraha lopu. Voitaisiinko Suomessa lopettaa puheet siitä, miten meidän tulee päästä huippujen, Harvardin, Yalen ja MIT:n tasolle.
Menkää katsoman suomalaiseen yliopistoon, kun professorit tekevät raha-anomuksia, pyllistelevät monistuskoneen ääressä ja tuottavat opintopisteitä luennoimalla sadoille.
Pitäisi siinä ohessa brändätä itsensä ”huipuksi” ja kuunnella typeriä irvailuja suojatyöpaikassa lorvimisesta ja pitkistä lomista.
KARI UUSIKYLÄ