Lapsena kaikki ovat avoimia ja luovia, tuolloin olemme välittömiä ja uskallamme kohdata tuoreesti hankaliakin asioita. Aikuisena emme enää uskalla näyttää tunteitamme, vaan koteloidumme pahimmassa tapauksessa kovaan kyyniseen kuoreen. Silloin arjesta voi tulla miinakenttä, joka tarjoaa vain ikäviä yllätyksiä.
Isänä olen ainakin yrittänyt opetella arkimyönteisyyttä eli tunteiden kanssa elämistä. Se ei tarkoita sitä, että ihminen hymyilee koko ajan ja pyrkii ajattelemaan kaikesta positiivisesti. Pelkkä positiivinen ajattelu ei kanna hedelmää.
Isänä on opittava vastaamaan toisen tunteeseen omilla tiedostetuilla tunteilla, niitä ei tarvitse liiaksi näyttää tai peittää vaan elää ne. Jokainen lapsi odottaa tunteineen läsnä olevaa läheistä.
Sitä, että vanhempi kuulee senkin mitä ei sanota ja että hän näkee joskus sen mitä ei näytetä.
Isyyteni alkoi jo Kauhajoen neuvolan lattialla selällään maaten ja oikeaa hengitystä harjoitellen. Silloin sai isä osallistua synnytykseen jos oli käynyt valmennuksen. Olin silloin porukassa ainut isä. Olin myös ainut, joka sen hengityksen osasi oikein. Isänä minulla oli selkeä tavoite: Antakaa ihmeessä meille niin paljon lapsia, että riittää. Me osaamme ottaa vastaan ja rakastaa. Silloin olin varma, että osaisin isänä puhua rakkaudesta. Siitä kuinka se on koko luomakuntaa ylläpitävä ja pyörittävä voima ja kuinka sitä pitää olla riittävästi – etenkin lapsille.
Olen monta kertaa kokenut olevani perin juurin pohjalainen isä. Siksi juuri ymmärrän, että suomalaiselle miehelle tunteiden kanssa eläminen voi olla vaikea vaatimus. Eikä se naisellekaan aina niin helppoa ole. Joskus kaikki tuntuu yhdeltä tunteiden sekamelskalta . Vuodet kolmen tyttären isänä ovat kuitenkin antaneet eniten iloa ja sitä rakkautta.
Minulla on aina ollut hinku olla lasten kanssa, silloinkin kun aikaa oli vähän. Isänä en koskaan ole kokenut olleeni liiaksi sidottu lapsiin, vaan lasteni äiti mahdollisti sen, että sain tehdä heidän kanssaan kaikkea kivaa. Jos koko ajan isänä on ajateltava, että pitää ja on pakko tai, että minulla on oikeus, niin kyllä sellainen elämä alkaisi kuristaa. Itselläni on onneksi ollut mahdollisuus ajatella toisin ja olen saanut käyttää sitä hyväkseni.
Silloin kun omat lapset olivat siinä iässä, että he alkoivat hahmottaa maailmaa koko ajan enemmän ja enemmän, niin kyllä se oli mielenkiintoista aikaa ja nyt sen aukon täyttävät lastenlapset.
Minkälaisen kuvan lapset saavat aikuisuudesta ja isyydestä jos koko ajan valittaisin. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että hiukan olisin voinut olla lapsillenikin rehellisempi omista tuntemuksistani.
Tarvitseeko isän olla jokin ihanneisä? Tarvitsee! Ihanneisä on isä, joka osaa rakastaa, mutta ei hänen tarvitse olla loputtoman kiinnostunut lastensa kaikista touhuista. Ja saa se ihanneisän pinnakin joskus palaa.
Mutta loppujen lopuksi tämä ei tule jatkumaan loputtomiin. Nyt on minun aikani olla ylpeä. Ylpeä siitä, että olen edelleen iskä ja nyt myös paappa!
Raimo Vakkuri
Kirjoittaja on kouluttaja.