Eurooppa liekehtii ja on kärsinyt sodista koko historiansa ajan, vaikka EU:n ja YK:n osin onnistuneet rauhanprojektit saattavat hämärtää muistikuvan ruusuisempaan suuntaan. Ei liene sattumaa, että Ranska on ollut Euroopassa sattuneiden verisimpien terrori-iskujen kohde viimeisen vuoden aikana. Historiallinen ranskalais-kytkös on vahva alueisiin, joilta löytyy jihadistien pesäkkeitä.
Ranskasta on lähtenyt useamman polven muslimisiirtolaisia Irakin ja Syyrian alueelle luomaan islamilaista kalifaattia, jollaista on viimeksi pidellyt hallussaan osmani-imperiumi. Eurooppalaisten tiedusteluviranomaisten julkisesti tunnustettu pelko on, että sodasta palanneista osa on valmis julmiin itsemurhaiskuihin. Pelko ei ole vieras muuallakaan Euroopassa.
Tässä sodassa ei ole valtiota, eikä valtiojohtoa, jonka kanssa neuvotella, aselevosta, myönnytyksistä, rauhasta tai maa-alueista. On vaikea nähdä väkivaltaan muuta ratkaisumahdollisuutta kuin jatkuva vastaiskujen kierre. Länsivaltojen ja Venäjän joukkojen maasota Lähi-idässä ei liene kaukaa haettua. Eristäytyminen ja perääntyminen eivät ole keskellä Lähi-idässä tapahtuvaa monimutkaista kansanmurhaa vaihtoehto. Terrorismin edessä ei ole myöskään mahdollista alistua pelolle.
Eurooppalaisten on turha kuvitella, etteivät sodat koskettaisi enää koskaan euraasian niemimaata. Maailmansotia on seurannut Jugoslavian hajoamissota ja Ukrainan kriisi. Euroopassa ei ole eletty vuosisataa ilman sotaa niin kauan kuin löytyy kirjoitettua historiaa. Ei edes Pax Romanan 200-vuotisen jakson aikana säilytty ulkorajoilla raivoavilta sodilta germaaniheimojen ja roomalaislegioonien välillä.
Historia tuntee arabivalloitukset Espanjassa ja turkkilaisten osmanien vierailut Wienin porteilla ja Konstantinopolin kukistamisen. Radikaalin islamin ja lännen konfliktin juuret ovat kuitenkin toisaalla kuin edellä mainitut tai Osama Bin Ladenin tunnetuksi tekemä päivämäärää 11.9.2001.
Nykyisen idän ja lännen vihanpidon historialliset juuret löytyvät eurooppalaisten siirtomaaherrojen 1800-luvulla kiihtyneestä kilpajuoksusta. Ranska hallitsi pohjoista Afrikkaa joko protektoraatteina tai suoraan siirtomaina aina 1950- ja 60-luvuille saakka. Julminta itsenäisyystaistelua käytiin vuoteen 1962 asti Algeriassa, jossa kuoli satojatuhansia ihmisiä algerialaississien ja muukalaislegioonalaisten välisissä taisteluissa. Arabikevään tapahtumat saivat alkunsa 2010 Tunisiasta, mutta etenkin Libya ja Egypti ovat edelleen sekaannuksen tilassa ja niiden alueilla lymyilevissä kapinaliikkeissä on paljolti värväreitä poliittis-islamilaisten radikaalien joukkoon, Al-Qaidaan ja Isisiin.
Isisin taistelijat edustavat islamin sunnalaista suuntaa. Joukossa on paljon Saddam Husseinin aikaisen armeijan sotilaita ja tiedustelijoita, joten sotilaallisen ja pelotteluun perustuvan propagandamenestyksen ymmärtää, vaikka sen joukko on määrällisesti pieni verrattuna Syyrian hallituksen joukkoihin. Alun perin Isisin edustajat olivat osa Al-Qaidaa. Joukkoon on liittynyt myös hajanaisia kapinallisryhmiä pelkästään sen takia, että rahat taisteluun alkavat loppua.
Isis ja Al-Qaida käyttävät uskontoa hyväkseen oikeuttaakseen taistelua vääräuskoisia vastaan. Uussalafististissä liikkeissä vääräuskoisia eivät ole pelkästään kristityt ja juutalaiset. Myös väärän suunnan islaminuskoiset voi syöstä vallasta. Tällainen hallitsija on erityisesti Syyrian alaviittipresidentti Bašar al-Assad. Ei kovin puhdas pulmunen hänkään.
Eniten katkeruutta herättävät Ranskan ja Brittien summittaiset aluejaot Lähi-idässä niin sanotun Levantin alueella. Syyriasta irrotettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Libanon kristittyjen suojelemiseksi. Ranska syöksi 1920 Syyriassa valtaan nousseen arabikuninkaan ja toipui toisen maailmanpalon saksalaisnöyryytyksestä niin nopsasti, että kykeni pommittamaan Damaskosta jo vuonna 1945 pyrkien kukistamaan arabinationalistit. Lukuisista Syyrian etnisistä vähemmistöistä suurin, eli šiialainen alaviittien heimo sai oman alueensa. Lisäksi armeijan runko muodostettiin vähemmistöjen edustajista. Ranskan hajota ja hallitse -politiikka painoi samalla enemmistönä alueella olevat sunnit toisen luokan kansalaisiksi ruokkien viime vuosikymmeninä epäluuloa ja katkeruutta puolin ja toisin.
Saddam Hussein käytti abarinationalistista retoriikkaa ensimmäisen Irakin sodan aikana hänen miehitettyään Kuwaitin. Husseinia tervehdittiin laajalti arabimaissa jopa sankarina, mutta etenkin valtansa vuoksi pelänneet Saudi-Arabian wahhabilaiset kuninkaalliset kammoksuivat valtansa menettämistä. Samoin pelästyivät naapurimaa Iranin uskonjohtajat. Taustalla kummittelee kammottava Irakin ja Iranin välinen sota, joka muistetaan kaasuiskuista ja lapsisotilaista.
Aikojen alussa islamilaiset suhtauivat nuivasti miekalla käännyttämiseen, vaikka Muhammadin seuraajat laajoja maa-alueita haalivatkin roomalaisvallan jälkeen taantuneesta Euroopasta saakka. Muslimit olivat hyvin pragmaattisia ja antoivat valloitettujen alueiden ihmisten pitää monoteistiset jumalansa, koska se oikeutti tuplaverotukseen.
Radikaalit islamistit tavoittelevat poliittista valtaa uskonnollisella retoriikalla ja Koraanin hyväksymästä puolustussodasta muokataan oikeutusta puolustaa islamilaisen valtion muodostusta ja vääräuskoisten tappamista. Uskonnollinen liima ei ole muslimien keksintö. Esimerkiksi venetsialaisten rahoittama ja johtama neljäs ristiretki tuhosi ja ryösti 1200-luvun alussa kristittyjen etuvartion Konstantinopolin, vaikka kohteena oli ollut alun perin Jerusalemin vapauttaminen vääräuskoisilta.
HEIKKI PELTOKANGAS