On suuri joukko ihmisiä, jotka kantavat joka päivä ratkaisevan tärkeän vastuun yhteiskunnan hoivasta, mutta jotka harvoin näkyvät ja joiden panosta pidetään usein itsestään selvänä – omaishoitajat ja läheiset.
He eivät työskentele vuoroissa, heillä ei ole vapaita viikonloppuja, vaan he ovat ympäri vuorokauden läsnä läheiselle, joka tarvitsee turvaa ja jatkuvuutta.
Omaishoito yhdistetään usein ikäihmiseen, joka hoitaa puolisoaan. Todellisuus on paljon laajempi.
Kyse on myös erityistä tukea tarvitsevien lasten vanhemmista, ikääntyvien vanhempien aikuisista lapsista sekä puolisoista, joiden läheisellä on mielenterveysongelmia, krooninen sairauksia tai muistisairaus.
Tehtävä on monimutkainen. Omaishoitajat kantavat sekä käytännön vastuuta että raskasta emotionaalista taakkaa. He saavat arjen toimimaan sopeuttamalla oman elämänsä toisen ihmisen tarpeisiin.
Samalla he elävät jatkuvan huolen kanssa: Huolta hoidettavasta läheisestään, omasta jaksamisestaan ja siitä, mitä tapahtuu, jos he itse eivät enää kykene selviytymään tilanteesta.
Mahdollisuudet palautumiseen ovat usein riittämättömät, terveysongelmat lisääntyvät, ja yksinäisyys voi syventyä. Tämä ei ole kestävää, ei yksilön, eikä yhteiskunnan kannalta.
Hyvinvointialueet, järjestöt ja seurakunnat tarjoavat tukea, kuten keskusteluapua, yhteisöllisyyttä ja konkreettista matalan kynnyksen apua.
Tämä on monelle omaishoitajalle ratkaisevan tärkeä elämänlanka. Mutta tarvitaan myös poliittista rohkeutta ja pitkäjänteistä vastuunkantoa.
Suomi on keskellä väestörakenteen muutosta, jossa yhä useammat ihmiset elävät pidempään. Muistisairauksien ja mielenterveysongelmien riski kasvaa. Omaishoidon tarve kasvaa jo nyt.
Omaishoitajat ovat keskeinen osa hoiva- ja palvelujärjestelmää. He tuottavat yhteiskunnalle merkittäviä säästöjä, mutta heidän saamansa tuki on edelleen riittämätöntä ja epätasa-arvoista.
Kun avun saamista rajoittavat liian tiukat budjettiraamit, vaarana on, että vain kaikkein vahvimmat jaksavat hakea ja saada tukea, kun taas kaikkein uupuneimmat jäävät ilman apua. Ne, joilta puuttuu voimia, tietoa tai tukea järjestelmän palveluissa navigoimiseen, ovat vaarassa pudota palveluiden väliin.
Kolmannen sektorin leikkaukset vaikuttavat suoraan omaishoitajiin ja läheisiin, koska matalan kynnyksen tuki katoaa usein ensimmäisenä. Kyse on lyhytnäköisistä säästöistä, joiden kustannukset ovat pitkällä aikavälillä suuret.
Tulevaisuuden hoiva tulee yhä suuremmissa määrin nojaamaan omaishoitajiin ja läheisiin. Ilman heidän panostaan vanhuspalveluiden ja psyykkisten palveluiden kuormitus kasvaa.
Oikein kohdennetuilla panostuksilla on kuitenkin mahdollisuus rakentaa parempaa. Tarvitaan riittävää taloudellista tukea, toimivia sijais- ja vapaajärjestelyjä, mahdollisuuksia palautumiseen sekä omaishoitajien työn tunnustamista ja arvostamista.
Kestävä järjestelmä rakennetaan yhteistyössä hyvinvointialueiden, kuntien, järjestöjen ja seurakuntien kesken. Nämä toimijat täydentävät toisiaan ja tarjoavat tukea useilla eri tasoilla – taloudellista, sosiaalista ja psyykkistä tukea.
Siksi viesti on selkeä: Pidetään huolta hyvinvointialueista, mutta myös kolmannesta sektorista ja seurakunnista. Ne ovat ratkaisevan tärkeä osa kokonaisuutta. Niiden resurssien heikentäminen tarkoittaa koko tukijärjestelmän heikentämistä.
Panostaminen omaishoitajiin ja läheisiin on viime kädessä kysymys ihmisarvosta ja solidaarisuudesta. Kenenkään, joka hoitaa toista ihmistä ympäri vuorokauden, ei pitäisi joutua tekemään sitä yksin. Eikä yhdelläkään yhteiskunnalla ole varaa antaa heidän uupua loppuun.