Suomen hyvinvointivaltion kriisi ei alkanut koronasta eikä korkoshokista, vaan vuodesta 2007, jolloin kolmikanta murtui ja kustannustaso irrotettiin viennin todellisuudesta. Se oli hetki, jolloin talouden selkäranka alkoi hiljalleen pettää. Kaikki myöhemmät kriisit – Nokian romahdus, kuntien alibudjetointi, sote‑rahoituksen virhe, palkkaharmonisointi, inflaatio ja lopulta korkojen nousu – ovat osa samaa jatkumoa.
Kun vienti ei toipunut 2010‑luvulla, tuottavuus pysähtyi. Kun kunnat paikkaisivat alijäämänsä säästämällä, syntyi hoitojonojen ja henkilöstöpulan varjotalous. Ja kun sote‑rahoitus lukittiin vuoden 2021 tasolle, hyvinvointialueiden alijäämä oli käytännössä päätetty jo etukäteen.
Vuoden 2022 Tehy–Super–ratkaisu, harmonisointi ja inflaatio nostivat palkkasumman 1,0–1,4 miljardilla eurolla – 20 000–25 000 hoitajan vuosikustannuksen verran. Kustannustaso nousi, mutta tuottavuus ei. Julkinen sektori nousi palkkajohtajaksi samaan aikaan kun veropohja heikkeni.
Sitten tuli korkoshokki. Se ei luonut kriisiä, vaan paljasti sen. Suomi oli Euroopan korkoherkin maa: 95 % asuntolainoista vaihtuvakorkoisia, yritysten rahoitus lyhytjänteistä ja julkinen talous valmiiksi alijäämäinen. Kun korot nousivat 0–4 prosenttiin, rakennusala romahti ja konkurssit nousivat korkeimmalle tasolle 30 vuoteen. Se ei ollut toimialakriisi – se oli veropohjakriisi.
Samaan aikaan Suomeen syntyi kolme uutta köyhyyden muotoa: lapsiperheköyhyys, eläkeläisköyhyys ja energiaköyhyys. Ne eivät ole sattumaa, vaan seurausta siitä, että talous ei kasvanut, tulot eivät nousseet ja palvelut heikkenivät.
Kun Orpon hallitus astui virkaan, se ei saanut puhdasta pöytää vaan kahdenkymmenen vuoden kompromissien laskun. Velkajarru ei ollut ideologinen valinta, vaan rahoitusmarkkinoiden ultimaatum. = viimeinen, ehdoton vaatimus + uhka seuraamuksista, jos vaatimusta ei hyväksytä.
Hyvinvointivaltio ei romahtanut yhdessä yössä.
Se mureni hitaasti – ja murtumalinja kulkee vuoden 2007 kautta.