Irakilaisesta on helpompi tehdä seinäjokelainen kuin isojokelaisesta, afgaanista tulee nopeammin seinäjokelainen kuin alajärveläisestä. Näin luulen.
Perustan näkemykseni omaan kokemukseeni maakuntakeskuksen vetovoiman kokeneena. Tai vetovoiman ja vetovoiman, työntöä se enimmäkseen on, kun maalaispoika temmataan ajan rientoon ja pannaan asumaan metropolin hälinään.
Kun maalaispoika temmataan, juuret jäävät paikkaan, joka jää kodiksi. Siksi sopeutumisesta tulee helposti vaikeaa. Ei ole helppo ryhtyä julistamaan uuden asuinpaikkakunnan autuutta.
Olen asunut kohta puolet elämästäni muualla kuin Lappajärvellä. Jos lasken vain sen ajan, jolta minulla on muistikuvia, painopiste kaupunkien suuntaan on kallistunut jo toiseen suuntaan. Tulin Seinäjoelle Tampereen kautta kauan sitten. Aloitan tammikuussa toisen vuosikymmeneni Seinäjoella.
Paperilla olen seinäjokelainen, mutta ei paperi lappajärveläisestä tee seinäjokelaista. Olen miettinyt, että jossain vaiheessa jonkinlainen seinäjokelaisuuden kokemus varmasti tulee. Se ei ole pitänyt kiirettä.
Ennen Seinäjoelle tuloa ehdin seurata suomalaista jalkapalloa ikäni.
Olen kannattanut Pietarsaaren Jaroa "aina". Vaasan Palloseuralle olen pitänyt peukkuja siitä lähtien, kun se nousi liigaan. Valkeakosken Hakaa ja Rovaniemen Palloseuraa kohtaan minulla on sukulaisten takia lämpimiä tunteita. Olin varmasti Lappajärven ainoa nuorukainen, joka arvosti Helsingin Jalkapalloklubia. Aikanaan ihailin Lahden Kuusysiä. Toivoin Myllykosken Pallolle mestaruutta. Ja kun TP-Seinäjoki kävi liigassa, toivoin pääseväni katsomaan Veikkausliigajalkapalloa. En päässyt. Maaseudun kesät ovat kiireisiä.
En ole viitsinyt julistautua faniksi Seinäjoella. Olen käynyt katsomassa Jalkapallokerhon pelejä ja tempautunut mukaan kannattamaan kotijoukkuetta. Mutta kun kävin katsomassa SJK:n pelin toissa kesänä Pietarsaaressa, sympatisoin pietarsaarelaisten yritystä kaataa iso ja paha SJK. Olin tyytyväinen, kun se onnistui. Sitten syksymmällä oli mukava nähdä SJK:n voittavan kultaa Jaroa vastaan pelatussa ratkaisevassa pelissä.
Kesäkuussa SJK muutti uudelle jalkapallostadionille. Suhtauduin asiaan varauksella. Keskuskentällä ei ollut olosuhteita, mutta siellä oli mukavaa.
Jalkapallostadionilla olosuhteet olivat tiptop, mutta minuun eivät tehneet vaikutusta ravintolat tai jo legendaarisen maineen suomalaisten jalkapallofanien parissa saaneet vessat. Jalkapallostadionilla jalkapallo oli näyttävämpää kuin yleisurheilukentällä. Niin se vain on.
Kesän ja syksyn pelit olivat kaikki hienoja jalkapallo-otteluita. SJK pelasi erinomaisesti, vieraatkin yleensä. Pelin taso säilyi korkeana, kun kenttä ei ollutkaan perunapelto.
Katsojat pääsivät lähelle pelaajia ja yllättäen niin sanottu tuulitakkikatsomonosa alkoi taputtaa ja pitää meteliä ihan omasta tahdostaan. SJK taisteli mestaruudesta tunnelmallisessa iltavalaistuksessa. Posket punoittivat, hengitys huurusi, ihmiset olivat innostuneita.
Kun pelit loppuivat kotivoittoon, Lou Reedin Perfect Day soi ja yleisö poistui stadionilta sopivanlaisen tungoksen vallitessa, mieleeni tuli, että onpa meillä asiat hyvin. Meillä? Meillä seinäjokelaisilla?
Ehkä niin. Näin jalkapallo kotoutti kaupunkiin tulijan, katun.
HANNU PUROLA