Erotilanteessa lapsi muuttaa kaiken. Ilman lasta entiselle puolisolleen voi noin teoriassa heilauttaa heipat ja olla olematta enää sen suuremmin tekemisissä. Mutta äitiys ja isyys eivät eron myötä katoa minnekään.
Usein eroilla on jotain tekemistä luottamuksen kanssa. Suurimmillaan luottamuksen vaikutus voi olla se, että sen puute on eron syy, mutta pienimmilläänkin on ainakin niin, että suhteen osapuolet eivät voi luottaa enää yhteiseen tulevaisuuteen. Mutta kun eronneilla on yhteinen lapsi, onkin pakko nimenomaan luottaa hyvin moniin asioihin. Täytyy luottaa siihen, että toinen on hyvä vanhempi. Täytyy luottaa siihen, että lapsesta pidetään hyvää huolta. Täytyy luottaa siihen, että toisen uusi asuinpaikka on hyvä ympäristö lapselle. Täytyy luottaa siihen, että toisen uusi puoliso ei ole lapselle haitaksi. Täytyy luottaa siihen, että molempien vanhempien side lapseen säilyy vahvana. Tulee valtava määrä asioita, joihin ei ole mahdollisuutta, eikä oikein oikeuttakaan puuttua, ellei nyt aivan selkeitä laiminlyöntejä tapahdu. Täytyy vain luottaa. Siinä tilanteessa, kun ehkä kaikkein vähiten haluaisi toiseen luottaa, on pakko voida luottaa tähän täysin. Mitään muuta ei voi.
Luottamus tarkoittaa uskoa siihen, että toinen on luotettava, hyvä, rehellinen ja pystyvä. Luottamus toiseen ihmiseen vaatii kahta asiaa: (toisen) luotettavuutta ja (omaa) luottavaisuutta. Luottavaisuus on osin persoonallisuuden piirre, mutta suuresti myös henkilö- ja tilannesidonnaista. Eron jälkeen usko toisen luotettavuuteen voi olla koetuksella, joten oma kyky tuntea luottamusta korostuu. Yleisellä tasolla oma kyky tuntea luottamusta edellyttää uskoa, toivoa ja rakkautta: uskoa ihmisten hyvyyteen, tulevaisuuden toivoa eli optimismia, ja vaikeinta kaikista, rakkautta. Sitä kohtaan, jota kohtaan on aiemmin kokenut romanttista rakkautta, täytyy voidakin nyt, kenties erotyön vielä ollessa kesken, tuntea lähimmäisenrakkautta. Se on todella vaikeaa. Mutta tähän kun kykenee, kun kykenee rakastamaan lähimmäisiään ja luottamaan heihin, juuri mikään ei enää vaikeaa olekaan.
Tero Hannula