Päättyneet Hiihdon MM-kilpailut tarjosivat penkkiurheilijoille jälleen sykähdyttäviä elämyksiä. Valitettavasti suomalaisittain kisat menivät enemmän tai vähemmän poskelleen.
Suurimpana syyllisenä tuntuivat olevan meikäläisten sukset. Ne kun tuppasivat pitämään liian hyvin. Ylä- ja alamäessä. Pitääkin heti mennä tarkastamaan omien suksien kuviointi. Salomonin miehet, vaviskaa!
Omankin pettymyksen keskellä oli jollain tapaa jopa kiehtovaa seurata urheilijoidemme ulosantia ja kehonkieltä kilpailujen jälkeisissä haastatteluissa. Kyynelten takaa paistoi läpi tuhannet harjoitustunnit, jotka valuivat hukkaan Falunin rähmälumeen. Haastattelija-Lauralta mitattiinkin välillä melkoista tunneälyä Ylen haastattelupisteessä. Puhtaat paperit hänelle, sillä mäkin itkin.
Hiihto on suomalaisille vakava asia. Myös hiihtäjät tietävät sen. Ammattiaan harjoittavan huippu-urheilijan tulee olla pettynyt, jos kauden pääkilpailu menee syystä tai toisesta viemäristä alas. Kuitenkin esimerkiksi Riitta-Liisa Roposta katsellessa ja kuunnellessa naisten kympin jälkeen tuli mieleen, että toivottavasti hän ei heti tule ketään vastaan pimeällä kujalla sauvat kädessä.
Lahti 2001. Juha Mieto ja sadasosa. Mika Myllylä. Havuja perkele! Tulee väistämättä mieleen, otammeko tämän hiihtohomman liiankin vakavasti? Tavoitteessaan epäonnistunut suomalaishiihtäjä kilpailun jälkeen, mistä löydät pettyneemmän? Sama koskee myös kotisohvalla istuvaa penkkiurheilijaa. Halu pärjätä on kova. Kun Iivo Niskasen sauva katkeaa kesken murhamäen, väitän että 500 000 suomalaista kiroaa miksi huoltomiehet ovat hylänneet Vieremän pojan?
Vastaus kysymykseen: Emme ota liian vakavasti. Kansakunnallamme on liian vähän pyhiä asioita, joten ei kosketa hiihtoon. Tulossa ovat Lahden MM-kisat kahden vuoden päästä. Muut maat ovat edellä kilpavarustelussa. Kotikisat! Olemmeko olleet tässä tilanteessa kerran aiemminkin...
Timo Kankaanpää