Lapsuusajan tartuntataudit olivat menneinä vuosisatoina yleisimpiä alle 5-vuotiaiden lasten kuolinsyitä. Yksi merkittävä tekijä kuolleisuusriskin vähentämisessä löytyi yllättävän läheltä lapsia, isoäidit. Tästä aiheesta on ilmestynyt Turun yliopiston ja Max Planck -instituutin infektiobiologian laitoksen tutkijoiden selvitys.
Tutkimuksessa mukana ollut väitöskirjatutkija Susanna Ukonaho Turun yliopistosta sanoo tulosten osoittavan, että isoäitien läsnäolo suojeli lapsia tietyiltä lapsuusajan tarttuvilta taudeilta, isorokolta, keuhkoinfektioilta ja ripulioireisilta taudeilta.
– Tällöin lapset selviytyivät paljon todennäköisemmin, Ukonaho sanoo.
Syitä, miten isoäidit tautikuolleisuutta pystyivät ehkäisemään 1700-luvulta 1900-luvun alkuun, ei Ukonahon mukaan voi enää tutkia, mutta niitä voi aavistella.
– Isoäitien apu lastenhoidossa ja heidän tietotaitonsa ovat todennäköisesti ainakin jollain tavalla hyödyttäneet. Myös isoäitien taloudellisella avulla ja lasten ruokkimiseen liittyvillä tekijöillä saattoi olla vaikutusta.
Tutkijoiden aineisto 12 seurakunnasta koostui yhteensä yli 9 700 lapsesta, joiden selviytymistä seurattiin syntymästä 15 ikävuoteen. Aineisto kattoi ajanjakson 1761–1900.
Tutkimustulokset on julkaistu arvostetussa biologian alan tiedelehdessä Proceedings of the Royal Society B.
Ukonaho valmistelee parhaillaan väitöskirjaa, joka käsittelee isorokkorokotuksia Suomessa.
Julistus rokottamisesta tuli kuninkaalta
Tutkijat selvittivät myös isonrokon kohdalla kahden seurakunnan lähes 1 600:aa rokotusmerkintää, jotka yhdistettiin lasten muihin henkilökohtaisiin tietoihin. Myös isorokon kohdalla isoäitien suojeleva rooli näkyi.
Sen sijaan tutkimuksessa ei saatu näyttöä siitä, että isoäidit olisivat erityisesti kannustaneet lapsien rokottamista isorokkoa vastaan.
Isorokko on ollut kautta aikain yksi pelätyimpiä tartuntatauteja. Suomessa taistelu isorokkoa vastaan alkoi toden teolla kampanjalla vuonna 1802, jolloin rokotukset aloitettiin. Virallinen julistus rokottamisesta tuli Ruotsin kuninkaalta Kustaa IV Adolfilta vuonna 1804. Suomihan kuului vielä tuolloin Ruotsin valtakuntaan.
Rokotuskampanjassa tärkeä rooli oli kirkolla ja papistolla.
– Kirkon kuulutuksissa ihmisille tiedotettiin rokotuksista. Ensin yritettiin saada ihmisiä rokottautumaan vapaaehtoisesti, ja se toimi tavallaan, mutta se ei kuitenkaan saanut vielä kaikkia ottamaan rokotusta, Ukonaho kertoo.
Isorokkokampanjan aikana jokaiseen kuntaan tuotiin rokotteita, ja rokottaja kulki paikkakunnalta toiselle noin kerran vuodessa, yleensä kesällä. Kirkossa pidetyissä kuulutuksissa julkistettiin listoja niistä, joiden piti käydä rokottautumassa.
Rokottajat muodostivat sekalaisen joukon, sillä joukossa oli muun muassa pappeja, lukkareita, ylioppilaita ja kansanmiehiä ja -naisia.
– Rokottajan ammatti ei ollut kovin suosittu aikanaan, vaikka innokkaita rokottajia löytyikin etenkin kampanjan alussa, Ukonaho sanoo.
Suomessa oli 1800-luvun alkupuolella vähän lääkintähenkilökuntaa, joten rokottajiksi värvättiin paljon etenkin pappeja ja lukkareita. Heitähän oli melkein joka kunnassa.
Laki velvoitti rokottamaan kaikki alle 2-vuotiaat lapset
Yrityksistä huolimatta kampanja ei nostanut rokotuskattavuutta johdonmukaisesti yli 80 prosentin, joka vaaditaan laumaimmuniteettiin isorokon kohdalla. Niinpä otettiin käyttöön järeämmät keinot. Vuonna 1883 säädettiin rokotuslaki, joka tuli voimaan hieman eri aikoihin eri paikoissa. Osassa kunnista lakia näytettiin Ukonahon mukaan noudatettavan heti 1883 lähtien.
Lain myötä isorokkorokotuksesta tuli pakollinen alle kaksivuotiaille lapsille, ja lapsen rokottamatta jättämisestä saatettiin vanhempia sakottaa.
– Laki ei ollut aikanaan mikään helppo ratkaisu, ja sitä pohdittiin moneen kertaan 1800-luvun aikana. Lopullinen päätös tehtiin vasta 1880-luvulla. Aikaisemmin ei ollut halukkuutta tehdä näin radikaalia lakia.
Suomessa oli ollut vitsauksena 1860-luvulla nälkävuodet, ja tuohon aikaan vain harvoissa kunnissa oli minkäänlaisia rokotuksia. Tämän seurauksena seuraavina vuosina ilmaantui suuria isorokkoepidemioita eri puolilla Suomea.
– Lasten alhainen rokotuskattavuus näkyi heti kuolleisuudessa ja epidemia-aalloissa.
Lain asettamisen jälkeen isorokkoepidemiat vähenivät selvästi, eikä suuria epidemia-aaltoja enää esiintynyt. Myös rokotuskattavuus nousi yli laumaimmuniteetin vaatiman 80 prosentin.
– Rokotuslain jälkeen rokottaminen oli suunnitelmallisempaa ja pidettiin entistä paremmin kirjaa siitä, ketkä eivät vielä olleet saaneet rokotusta, Ukonaho sanoo.
