Mufasa: Leijonakuningas on joulusesongin odotetuimpia suuren yleisön elokuvia. Se on jatko-osa ja tarinallisesti esiosa vuoden 2019 Leijonakuninkaalle, joka oli valtava menestys.
Uudet Leijonakuninkaat on toteutettu fotorealistisena animaationa, joka saa eläimet näyttämään lähes aidoilta. Todellisuusvaikutelma on elokuvien ilmeisin vetonaula.
– Mutta teknologia vain tukee tarinaa. Tarina on se, mikä palkitsee katsojan, toteaa Mufasan ohjaaja Barry Jenkins.
Jatko-osan tekemisen yllättävin uutinen oli juuri se, että ohjaajaksi palkattiin Jenkins. Hänen ohjaamansa Moonlight voitti parhaan elokuvan Oscarin 2018, ja Jenkins palkittiin myös käsikirjoituksesta.
Herkkä Moonlight oli lajityypillisesti kaukana Disney-animaatioiden maailmasta. Voisi kuvitella, että viihdejätin puolesta sanellaan, miten saa tehdä jatko-osan, johon latautuu miljardiluokan kaupallisia odotuksia.
– Eivät he käsiäni sido, eivät ollenkaan, Jenkins vakuuttaa etäyhteydellä Lontoosta.
– Jos olisin kokenut lajityypin tai tyylilajin rajoituksina, olisin tekijänä kutistunut. Mutta näin tässä tilaisuuden laajentaa tarinankerronnan mahdollisuuksia.
Animaatio on toteutettu virtuaaliteknologialla. Maailma luodaan videopelejä varten suunnitelluilla pelimoottoreilla niin, että kameraa ja hahmoja voidaan liikuttaa sen sisällä käskyistä.
– Tämä on aivan omanlaisensa kenttä. On täysi vapaus, Jenkins sanoo.
– Ei ole varjoja, ei ole esteitä. Voi päättää säännöt. Aurinko on siellä, missä haluat, ja kamera menee vaikka seinän läpi.
Afroamerikkalainen vastuu
Ensimmäinen, perinteisesti animoitu Leijonakuningas valmistui 1994. Se ja Aladdin (1992) ovat elokuvat, jotka käynnistivät Disneyn uuden nousun sekä arvostuksen että menestyksen näkökulmista.
Aiemmat Leijonakuninkaat ovat kuitenkin Afrikka-kehyksestä huolimatta valkoisten tuottamia, kirjoittamia ja ohjaamia. Mitä afroamerikkalainen Jenkins ajattelee siitä?
– En ajattele siitä oikeastaan mitään. En ajattele, että sain tämän työn, koska en ole valkoinen, Jenkins toteaa.
Ohjaaja lisää, että hänen aiemmissa elokuvissaan, kuten Moonlightissa ja vuonna 2019 valmistuneessa If Beale Street Could Talkissa, hänen oma taustansa oli hyvin merkityksellinen, samoin orjuutta käsittelevässä televisiosarjassa The Underground Railroad.
– Ja kun on itse afrikkalaistaustainen ja tekee Afrikan mantereelle sijoittuvaa elokuvaa, on tietty vastuu. Leijonakuningas on monille lapsille ensimmäinen teos, jonka parissa he kohtaavat afrikkalaista kulttuuria.
Jenkins kuvailee, että kyse on ennen kaikkea siitä, ottaako tehtävän kaikkine sävyineen vilpittömän vakavasti.
– Ajattelen Julie Taymoria, joka loi Leijonakuninkaan Broadway-musikaalin. Hänellä ei ole tätä taustaa, mutta hän sisäisti vastuun. Musikaalissa afrikkalainen kulttuuri on upeasti läsnä niin musiikissa kuin lavasteissa.
Muistoja vhs-ajalta
Jenkinsille vuoden 1994 Leijonakuningas on myös fyysisen median symboli. Hän on kuvaillut käyttäneensä alkuperäistä elokuvaa työkaluna ollessaan nuorena miehenä veljensä lasten vahtina. Tuolloin hän näki elokuvan kymmeniä kertoja vhs-kasetilta.
– Siinä ajassa ja fyysisessä mediassa oli jotain erityistä: on rajallinen, mutta itse valittu määrä vaihtoehtoja. Oli tehtävä valinta pienestä valikoimasta, Jenkins sanoo.
– Tietysti on upeaa, että nyt nuori elokuvahullu pääsee todennäköisesti katsomaan vaikkapa Bela Tarrin elokuvan, kun vain haluaa.
Se lienee suoratoistopalveluissa mahdollista Yhdysvalloissa.
– Aikoinaan jouduin etsimään vhs-kasetteja vuokraamoista ja sitten verkon huutokauppapalveluista ja odottamaan viikon, että sain elokuvan käsiini. Siinä oli jotain hienoa.
- - - -
Elokuvan ensi-ilta Suomessa on 18. joulukuuta.
