Tuskin on asiaa, josta kaikki olisivat yhtä mieltä. Yleensä mielipiteitä on useita. Syntyy kiivasta väittelyä ja suoranaisia riitojakin, joissa sanansäilät leiskuvat niin, että seurauksena on pahaa mieltä ja vihanpitoa. Minä olin nuorena niin ehdoton, että yllätyin, kun kaikki eivät olleet kanssani samaa mieltä. Oli paljon helpompi kyseenalaistaa toisten mielipiteet kuin omansa.
Elämä kuitenkin opetti näkemään avarammin ja tarkistamaan omia käsityksiä ja jopa muuttamaan niitä. En silti ole varma, olenko enemmän laiskistunut kuin viisastunut, kun enää harvoin jaksan ruveta mistään kiistelemään, enkä suhtaudu yhtä intohimoisesti erimielisyyksiin kuin ennen. Usein mieluummin seuraan toisten väittelyä kuin osallistun siihen. Sitä paitsi läheskään aina en ole yhtä mieltä itsenikään kanssa:
Kun ”Siantappajat”-romaanissa panin isoäidin kyseenalaistamaan lapsenlapsensa, Marian, tekoja, huomasin jälkeenpäin hänessä samaa ehdottomuutta kuin itsessäni oli nuorena ollut. Mariasta taas olen löytänyt teoksen valmistumisen jälkeen piirteitä aikuisemmasta minästäni. Mistään omakuvista ei kuitenkaan ole kyse. Kirjailijat eivät aina edes tiedosta, milloin varastavat itseltään, eletystä elämästään, ja milloin kirjoittavat ”omasta päästään”.
Viikon kuluttua vietettävästä ystävänpäivästäkin ollaan erimielisiä. Toisten mielestä se on amerikkalaista hapatusta ja kaupallista kalastusta, toisten mielestä erinomainen tapa muistaa ystäviään edes kerran vuodessa. Jos ystäviä on. Kaikilla ei ole.
Monina nimikkopäivinä, kuten äitien- ja isänpäivinä ajattelen usein niitä lapsia, joilla ei enää ole äitiä tai isää tai he ovat kaukana lastensa luota. Miltä sellaisista lapsista tuntuu? Ja miltä tuntuu ystävänpäivänä vaikkapa vanhuksista, jotka eivät saa ainoatakaan korttia?
En minä silti tällaisia päiviä vastaan kapinoi. Kun ne kerran on keksitty, pahaa mieltä niiden kieltäminenkin aiheuttaisi. Olisi kai terveellisintä hyväksyä elämän ja mielipiteiden monimuotoisuus sekä joustaa omissa varmuuksissaan, ja pyrkiä suhtautumaan asioihin enemmän järjellä kuin tunteella.
Tiedot ystävänpäivän juurista ovat ristiriitaisia. Kerrotaan muun muassa, että tämä, alkujaan rakastavaisten päivänä tunnettu juhla on peräisin 200-luvun Roomasta ja pohjautuu pakanallisiin rituaaleihin, jolloin miehet juhlien lopuksi riisuivat itsensä alasti ja piiskasivat nuoria naisia heidän hedelmällisyytensä lisäämiseksi. Joitain piirteitä päivästä sanotaan sekoittuneen kristittyjen pyhän Valentinuksen kunniaksi helmikuun 15. päivänä viettämään Valentinuksen päivään.
Suomessa ystävänpäivää alettiin viettää 1980-luvulla. Olisiko päivän symboli, tulipunainen sydän, syynä siihen, että silloin juhlivat myös rakastavaiset? Siitä asiasta tuskin kannattaa kiistellä, vaikka ainakin minä erotan sisällöllisesti ystävät ja rakastetut toisistaan.
Mahdetaanko näillä lakeuksilla järjestää amerikkalaiseen tapaan rusettiluisteluja? Ainakin rohkeat, notkeat ja hyvät luistelijat saattaisivat parhaassa tapauksessa löytää tällaisista viattoman hauskoista tilaisuuksista uuden ystävän – tai rakastetun.
Mirja Kuivaniemi
Kirjoittaja on kirjailija Seinäjoelta.