Rekkakuskin työtä, puutavaran ajoa ja maanviljelyä. Siinä rupeamia, joilla Soinin Jokivarressa, Kuninkaanjoen kylässä Uurinmäen taloon Arvo Uurinmäki hankkii tulot.
Taloa isännöi 1970-luvulla Augusti Uurinmäki ja pojanpoika Arvo otti tilan haltuunsa. Uurimäkeä kuunnellessa mieleen piirtyy vuosia jatkunut usean työn tekeminen, saman vuorokauden aikana mutta eri alojen perättäisinä vuoroina. Välissä puheesta nousee terävä kiteymä. Ajatuksia ehtii kirkastamaan yksinäisinä rupeamina.
– Olen siinä mielessä erakkoluonne, että viihdyn työaikana yksin. Työstä toiseen siirtyminen tekee hyvää. Kun tulen rekan ajosta, menen rentoutumaan pellolle raivuulle. Otan termariin kahvia ja kuuntelen Järvi-Radiota. Kuuntelen vaikka hengellistä iltaa ja kuuntelijan ääntä. Mietin, että mitähän seuraava soittaja tempasee! Olen ihan radion orja, hän nauraa.
– Vitsailin muille rekkakuskeille, että mulla on päivän molemmissa päissä lomaa.
Viime vuodet hän on ajanut rekkaa. Mies tunnetaan piireissä "Urkkina". Pitkät ajot ovat miehelle mieluisia. Poika on "Pikku-Urkki".
Arvo Uurinmäki oli vain 17-vuotias, kun hän ryhtyi maatilan isännäksi.
– Olin liian nuori silloin. Minulle määrättiin holhoaja, kun tein tilakaupat 1977 ja ostin paikan isoisältäni. Isäni oli urakoitsija, hän kynti yöt päivät. Yrittäjänä on tullut 38 vuotta hakattua päätä seinään, naurahtaa Uurinmäki. Muistan ensimmäisen aamun joulun jälkeen, kun menin omalle työmaalleni, navettaan. Siellä oli kolme lehmää ja muutama vasikka. Taisin olla Etelä-Pohjanmaan nuorin isäntä tuolloin. Samana talvena hakkasin puupinon ja hankin sillä vanhan traktorin.
Navetta korjattiin seuraavana kesänä.
– Viimeiset raivuut kylvin tänä keväänä kauralle, mutta sää ei ole ollut armollinen. Vaari olisi sanonut, että "Se oli sammakkoa leukaan." Uudet maat olivat happamia ja niillä vilja jäi lyhyeksi, kuvaa Uurinmäki.
Talouspolitiikka saa sapiskaa.
– Suomalainen politiikka on ollu kummaa soutamista. Olen odottanut, että paranis, mutta ei siltä näytä. Ensimmäinen starttirahani oli kuuden tonnin vekseli Soinin pankista. Taidan olla ainoa yrittäjä täällä, joka ei ole starttia saanut.
– Urakoin 1990-luvulla UPM-Kymmenellä ja tein kaikkea, etenkin metsästä tien varteen tehtävää ajoa. Silloin oli vielä hankintahakkuuta. Menin aamulla kuudelta navettaan ja lypsin lehmät. Sitten lähdin metsäajoon ja ajoin puoleen yöhön saakka. Aamulla taas lypsylle, ja siitä sama rumba.
– Tyypillinen päivä on ollut semmoinen 18 tuntia. Syksyn puintien aikaan pääsin kotiin yöllä kahdelta ja aamulla työt alkoivat kuudelta. Nyt ei enää ole kymmeneen vuoteen ollut niin kiivas tahti.
Onko mielessä ollut lähtö etelään?
– Ei. Ei. Mutta reissuhommissa olen ollut ja hankkinut lisätuloja sitä kautta. Kuusi vuotta olin joka vuosi kaksi kuukautta putkeen. Tehtiin urakalla teiden saumauksia. Tuli käveltyä Suomea päästä päähän, kerrankin 22 tuntia yhteen putkeen Kuusamosta Pudasjärvelle.
Lama-aika 1990-luvulla oli tiukka paikka.
– Silloin meinasi nahka lähteä päältä! Jäin ihan pankin armoille, en ollut niitä "kultapossukerholaisia", jotka pääsivät velkasaneeraukseen. Olin juuri vaihtanut uuden traktorin. Ajoin silti siihen aikaan perävaunukorttia, vaikka siitä viisasteltiin, et- tei kannata. Kuusitoista vuotta olin haalarit päällä ilman päivänkään lomaa. Sanoisin, että veroja on tullut kerättyä Suomelle, mutta terveydenhoidossa huomaan, että ei minun asiaa ajeta.
Takana on yli kymmenen vuoden tiukka talouskuuri. Navettaan tehtiin vielä 2000-luvun taitteessa peruskorjaus.
– Tuolloin rekka-ajoista jäi joitain. Sitten alkoi maidon hinta pudota ja lehmät söi ajotilini. Lehmät sai lähteä.
Kuljetusalallakaan ei pääse helpolla.
-Sanoisin, että alkaa olemaan pian yhtä huonoa kuin lehmän pito. Joudutaan kilpailemaan balttien kanssa. Ne ajavat täällä Sisä-Suomessa välikeikkaa.
Yllätykseksi Uurinmäki levittää uuden talon piirustukset pöytään. Useamman vuoden projekti alkaa ensi keväänä.
– Ihminen saa niin kuin uhovoimaa, kun oikein aletaan ahdistaan. En anna periksi. Sen sanon, etten ole ensimmäinen enkä viimeinen, joka tältä kylältä lähtee, paukauttaa Uurinmäki.
JOHANNA HEIKKILÄ