Suomalaisesta perheestä puhutaan usein yhden näkökulman kautta. Keskustelu keskittyy lapsiin, syntyvyyteen ja siihen, milloin ja miten ihmiset päätyvät lapsiperheellisiksi.
Termi lapsiperheellistyminen on noussut osaksi julkista keskustelua. Se kuvaa tärkeää ilmiötä: Sitä hetkeä, jolloin yksilöistä tai parista tulee perhe, jossa on lapsia.
Keskustelu paljastaa kuitenkin jotain olennaista. Perhe ymmärretään edelleen liian usein vain lapsiperheen kautta.
Suomessa on yhä enemmän kahden aikuisen perheitä, joissa ei ole lapsia, syystä tai toisesta. Osa tekee tietoisen valinnan, mutta monelle kyse on tilanteesta, johon ei ole itse voinut vaikuttaa. Tahaton lapsettomuus on todellisuutta, josta puhutaan edelleen liian vähän.
Yhteiskunnallinen keskustelu rakentuu usein oletukselle, että “täysi” perhe tarkoittaa lapsia. Tämä näkyy hienovaraisesti kielessä, politiikassa ja arjen kohtaamisissa. Kysytään, milloin perhe kasvaa. Oletetaan, että seuraava askel on itsestään selvä.
Tämä ei ole pieni asia. Kieli muokkaa todellisuutta. Se kertoo, kuka nähdään ja kuka jää näkymättömäksi.
Kahden aikuisen perhe on perhe. Se rakentaa arkea, jakaa vastuuta ja luo vakautta aivan yhtä lailla kuin lapsiperhe. Sen pitäisi olla itsestään selvää.
Jos haluamme aidosti ymmärtää perheitä, meidän on pystyttävä yhtä aikaa tukemaan lapsiperheitä ja tunnustamaan, että kaikki perheet eivät ole samanlaisia.
Kyse ei ole vastakkainasettelusta. Tarvitsemme perhepolitiikkaa ja -keskustelua, jossa on tilaa erilaisille elämäntilanteille. Perhe ei ole yksi malli, johon kaikkien pitäisi mahtua. Se on monimuotoinen kokonaisuus, joka syntyy ihmisten välisestä sitoutumisesta.
Jos emme päivitä käsitystämme perheestä, jätämme osan ihmisistä jatkuvasti ulkopuolelle. Se on valinta, johon meillä ei ole varaa.