Kuvittele tilanne, jossa suomalainen jalkapallo- tai jääkiekkojoukkue voittaisi neljä peräkkäistä maailmanmestaruutta. Pelaajien toimeentulo olisi taattu loppuelämäksi, he saisivat valtionpalkintoja ja koko maa pitäisi heitä sankareina.
Cheerleadingissä tämä on toteutettu, mutta mitalijuhlien jälkeen arki on karu: urheilijat eivät saaneet senttiäkään. Päinvastoin, urheilijat joutuivat maksamaan itse tuhansia euroja vain siitä, että saivat edustaa Suomea.
Kun miesten valtalajeissa jo pelkkä kansallisen tason liigasopimus voi taata täyspäiväisen toimeentulon, cheerleadingin huipulla tilanne on ihan toisin.
MM-tasolla urheilevat nuoret sitoutuvat treenaamaan yhtä kovaa, kurinalaisesti ja ammattimaisesti kuin minkä tahansa muun lajin urheilijat.
Palkkion sijaan he kuitenkin joutuvat maksamaan älyttömän suuret kausimaksut, varustekustannukset ja omavastuuosuuden kisamatkoista. On käsittämätöntä, miten Suomea huipulle vievät nuoret joutuvat käymään päivätöissä ja pyytämään vanhemmiltaan rahaa urheillakseen.
Monilla nuorilla olisi paljon lahjakkuutta ja taitoa edustaa Suomea MM-tasolla, mutta haaveet kaatuvat monilla jo heti alussa. Yleensä Suomea edustavilta urheilijoilta vaaditaan myös seurajoukkueessa harrastamista. Tämä tarkoittaa vain lisää kuluja.
Tällöin urheilija joutuu itse maksamaan kausimaksut seura- ja edustusjoukkueessa. Monet seurajoukkueet kisaavat myös ulkomailla. Tällöin maksat yöpymiskohteen, lennot, ruokailut ja sen, että pääset näyttämään taitosi kisamatolla.
Jos huipputasolla tehty valtava työ ja historialliset MM-kullat eivät riitä tuomaan taloudellista arvostusta, miksi nuorten tulisi edes enää unelmoida urheilusta?
On väärin, että tyttö- ja naisvaltaisen lajin huippuosaajille viestitään heidän tekemänsä työn olevan vähemmän arvokasta kuin miesten palloilulajeissa.
Urheilun ei tulisi koskaan olla kiinni siitä, kenen vanhemmilla on varaa maksaa maajoukkuepaikkaa. Tämän epätasa-arvon on loputtava, jotta seuraavakin sukupolvi uskaltaa unelmoida maailman huipusta.