Lähestyvät eduskuntavaalit tulevat jälleen kerran kirvoittamaan kielenkannat.
Eduskunnassa esiintyy yhä useammin huutoa, nimittelyä ja halveksuntaa. Tämän laitoksen tulisi kuitenkin olla esimerkkinä käyttäytymisestä edustamilleen kansalaisille ja valitsijoilleen. Tämä ei kuitenkaan yksin ole poliitikkojen ongelma. He ovat meidän valitsemiamme. He ovat peili, johon meidän on vaikea katsoa.
Suomalaiset rakastavat kertoa olevansa sivistynyt, rauhallinen ja vastuullinen kansa. Tarina kansasta, joka ei huuda, ei rehvastele, ei jätä jälkeensä sotkua. Viime vuosien käytös kertoo toisen tarinan. Sellaisen, jota emme ehkä haluaisi nähdä – mutta joka on silti totta.
Eduskunnassa huudetaan kuin torilla. Eduskunnassa, paikassa jossa pitäisi kyetä parhaaseen harkintaan, kuulemme useammin huutoa, nimittelyä ja halveksuntaa.
Kaivopuisto jää vappuna roskavuoreksi. Koolla on kuitenkin kansamme eliittijoukko. Ajatus, että kyllä joku kehtaa jättää sotkun, ei riitä, vaan on ajateltava, että kyllä me sotkemme.
Sosiaalinen media on muuttunut herjaamisen näyttämöksi. Häveliäisyys on unohdettu hyve. Häveliäisyys ei ole heikkoutta. Se ei ole nöyristelyä eikä itsensä pienentämistä. Se on kykyä nähdä itsensä osana jotakin suurempaa – yhteisöä ja historiaa. Kielenkäyttö, joka ennen olisi hävettänyt, on muuttunut arkipäiväksi.
Nämä eivät ole yksittäisiä lipsahduksia. Nämä ovat merkki suunnasta, jossa häveliäisyys, vastuu ja toisen kunnioitus ovat unohtuneet.
Jos haluamme olla se kansa, jona itseämme pidämme, meidän on aloitettava pienistä asioista: siivoa roskasi, valitse sanasi, kuuntele ennen kuin huudat. Suomi ei muutu paremmaksi itsestään. Se muuttuu, kun me muutumme.
Tarvitaan pieniä tekoja, jotka kertovat suunnasta. Eduskunnassa enemmän kuuntelemista, vähemmän esittämistä. Kaivopuistossa vappuna jokainen kerää omat jälkensä. Sosiaalisessa mediassa yksi harkittu lause enemmän, yksi herja vähemmän. Arjessa: pieni häveliäisyys takaisin – se suomalainen hyve, joka ei koskaan osoita heikkoutta vaan voimaa.
Häveliäisyys on sitä, että kerää roskansa, vaikka kukaan ei huomaisi. Sitä, että kuuntelee, vaikka olisi helpompaa huutaa. Sitä, että valitsee sanansa, vaikka olisi houkuttelevaa iskeä takaisin.
Häveliäisyys on hiljainen tapa sanoa: ”Minä en ole yksin.” Kun häveliäisyys katoaa, katoaa tekojen vaikuttimet muihin, katoaa yhteinen vastuu. Ja, kun vastuu katoaa, katoaa kyky elää yhdessä.
Eduskuntavaalit lähestyvät. Saatamme kuulla uusia kielteisiä ilmaisuja kilpailijoista, oppia uusia halventavia sanoja. Nämä eivät ole irrallisia ilmiöitä. Ne ovat oireita siitä, että yleinen häveliäisyys ja vastuu ovat vähentyneet.