Siitä, mitä seksuaalinen häirintä ja seksuaalinen ahdistelu oikeastaan tarkoittavat, on edelleen epäselvyyttä. Siksi tarvitsemme lisää oikeuspsykologiseen tietoon perustuvaa ymmärrystä rajoja rikkovasta käyttäytymisestä, vastuusta ja niihin liittyvistä psykologisista mekanismeista.
Tasa-arvolain mukaan seksuaalisella häirinnällä tarkoitetaan ei-toivottua, sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista käyttäytymistä, joka loukkaa henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta.
Se voi ilmetä esimerkiksi kehoa tai yksityiselämää koskevina kommentteina, seksuaalisina vihjauksina, katseina, viesteinä, toistuvina halauksina tai muuna ei-toivottuna koskettamisena. Ratkaisevaa ei ole ainoastaan se, mitä tekijä itse kertoo tarkoittaneensa. Jokaisella ihmisellä on oikeus omiin rajoihinsa.
Seksuaalinen häirintä on laaja käsite, ja tasa-arvolain mukaan sitä pidetään syrjintänä.
Seksuaalinen ahdistelu on puolestaan rikoslain seksuaalirikoksia koskevassa luvussa säädetty rikos.
Se tarkoittaa seksuaalista tekoa, joka loukkaa henkilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Seksuaalinen ahdistelu voi tapahtua koskettamalla, mutta myös sanoin, lähettämällä tai näyttämällä viestin tai kuvan tai toimimalla muulla vastaavalla tavalla.
Mitä häirinnän kohteeksi joutuneelle tapahtuu?
Reaktiot seksuaaliseen häirintään ovat harvoin niin suoraviivaisia kuin ympäristö jälkikäteen odottaa.
Moni hämmentyy ensin ja alkaa epäillä omaa kokemustaan: Ylireagoinko? Ymmärsinkö tilanteen väärin? Ihminen voi jähmettyä, yrittää olla ystävällinen tai vältellä tekijää. Nämä ovat tavallisia tapoja selviytyä epämukavuudesta ja pelosta. Ne eivät ole merkkejä suostumuksesta.
Käyttäytymisanalyysin näkökulmasta tämä voidaan ymmärtää oppimisprosessina. Kun tilanne herättää epämukavuutta, häirinnän kohteeksi joutunut alkaa toimia tavoilla, jotka vähentävät sitä hetkellisesti. Hän saattaa vältellä kahdenkeskisiä tilanteita tekijän kanssa, muuttaa rutiinejaan tai suunnitella poistumisreittejä.
Kun nämä toimintatavat luovat hetkellistä turvallisuuden tunnetta, ne vahvistuvat. Välttely ja mukautuminen vähentävät riskiä tässä hetkessä, mutta pitkällä aikavälillä ne kaventavat ihmisen toimintatilaa. Valppaus lisääntyy, ja yhä enemmän energiaa kuluu toisen ihmisen käyttäytymisen ennakoimiseen.
Häirinnän kohteeksi joutunut voi myös kokea, että hänen on kerrottava tapahtuneesta kumppanilleen, koska vaikeneminen voi muuten tuntua siltä kuin hän itse salaisi jotakin. Tämän jälkeen hän saattaa joutua käsittelemään myös kumppaninsa huolta, vihaa tai pelkoa.
Yhteistä näille tilanteille on se, että häirinnän kohteeksi joutunut alkaa kantaa vastuuta toisen ihmisen käyttäytymisestä.
Entä miksi emme usko häirinnän kohteeksi joutunutta?
Sen sijaan, että kysyisimme, miksi joku jatkoi ei-toivottua ja rajoja rikkovaa käyttäytymistä, kysymme, miksi häirinnän kohteeksi joutunut ei ilmaissut kieltoaan selvemmin. Mitä hän tavoittelee ilmoittamalla asiasta?
Näin huomio siirtyy haitallisesta käyttäytymisestä sen kohteeksi joutuneen reaktioihin, motiiveihin ja uskottavuuteen.
Erityisen ongelmallista tämä on työpaikalla. Valta-asetelmat, riippuvuus ja kielteisten seurausten pelko voivat vaikeuttaa rajojen ilmaisemista.
Jos vastustaminen voi johtaa ristiriitoihin, kyseenalaistamiseen tai ongelmiin työssä, vaikeneminen tai tilanteen rauhoittaminen voi tuntua turvallisemmalta vaihtoehdolta.
Tätä kirjoitettaessa eletään vuotta 2026. Jokainen seksuaalista häirintää ja seksuaalista ahdistelua koskeva tapaus tulee ottaa vakavasti.
Kun tarkastelemme rajoja rikkovaa käyttäytymistä ja sen kohteeksi joutuneen reaktioita, meidän tulee nojata psykologiseen tietoon ja tutkimukseen.
Kenenkään ei pitäisi joutua rajoittamaan elämäänsä, muuttamaan käyttäytymistään tai suunnittelemaan poistumistaan työpaikalta siksi, ettei joku toinen kunnioita hänen rajojaan.