Muutos Euroopassa ei tapahdu yhdessä yössä. Se etenee askel askeleelta – väestörakenteen, maahanmuuton ja politiikan kautta. Monissa suurkaupungeissa muslimitaustaiset lapset muodostavat jo suuren osan koululuokista, ja joillakin alueilla he ovat enemmistönä.
Silti jokainen keskustelu islamisaatiosta leimataan usein "islamofobiaksi" tai ääriajatteluksi. Mutta kysymysten esittäminen yhteiskunnan pitkän aikavälin kehityksestä ei ole vihaa eikä pelkoa. Se kuuluu avoimeen demokraattiseen keskusteluun.
Kukaan ei voi kiistää sitä tosiseikkaa, että Euroopan väestö muuttuu. Kysymys ei ole siitä, tapahtuuko muutos, vaan siitä, miten se vaikuttaa yhteiskuntiimme. Pystyykö kotoutuminen vastaamaan kehitykseen? Voidaanko yhteinen arvopohja säilyttää? Miten sananvapaus, sukupuolten tasa-arvo ja maallisuus kehittyvät, jos suuret väestöryhmät elävät erillään enemmistöyhteiskunnasta?
Osissa Englantia, Belgiaa, Ranskaa ja Ruotsia on jo nähtävissä kehitys, jossa segregaatio lisääntyy ja rinnakkaisyhteisöjä syntyy. Tämä on todellisuus, josta yhä useammat hallitukset ovat alkaneet itsekin keskustella.
Näiden kysymysten esiin nostaminen ei tarkoita ihmisten tuomitsemista heidän uskontonsa perusteella. Se tarkoittaa vastuun kantamista Euroopan tulevaisuudesta. Todelliset ongelmat eivät katoa sillä, että poliitikot välttelevät puhumasta niistä.
Tulevaisuutta eivät ratkaise iskulauseet tai syytökset. Sen ratkaisee se, uskaltavatko Euroopan johtajat käydä avointa, rehellistä ja tosiasioihin perustuvaa keskustelua maahanmuutosta, kotoutumisesta ja yhteiskunnan kehityksestä – ennen kuin kehitykseen on entistä vaikeampi vaikuttaa.