Pariisin paralympialaisten kolmesta suomalaismitalistista kaksi on lopettanut uransa, kun ratakelaajat Leo-Pekka Tähti ja Toni Piispanen jättivät paralympiatason kentät nuoremmille. Suomi kilpaili Pariisissa viime vuonna 16 urheilijan voimin, mutta tulevaisuudessa on tyytyminen pienempään joukkueeseen.
Talvilajien tilanne on sama. Milano-Cortinan ensi talven paralympialaisiin valittiin jo alppihiihtäjä Nette Kiviranta ja hiihtäjä Inkki Inola, mutta ketkä tekevät heille seuraa?
– Nykyiset rekrytointitoimet eivät tyydytä tulevaisuuden parahuippu-urheilun tarpeita, tiivistää viime vuonna julkaistu Valtion liikuntaneuvoston paraurheilun arviointi.
Paralympiakomitean urheilujohtaja Katja Saarinen myöntää, että tulevaisuudesta on syytä olla huolissaan.
– Harrastajamäärät ovat pienenemään päin, Saarinen sanoo STT:n haastattelussa.
Olympiakomitean huippu-urheiluvastaava Kimmo Mustonen muistuttaa, että suurin vähennys paralympiajoukkueissa on tullut joukkuelajeista. Esimerkiksi vuonna 2004 Ateenassa Suomen 54 urheilijan paralympiajoukkueesta 32 oli joukkueurheilijoita. Viimeksi Suomi sai joukkuelajin edustajia paralympialaisiin maalipallossa Riossa 2016.
Joukkuelajit vetävät nuoria, mutta niissä on vaikea saada ryhmiä täyteen, saati yltää paralympiatasolle yhä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa.
– Nyt ei ole sellaista toimintaa, jossa urheilijoita saataisiin ohjattua yksilölajeihin ja valmennettua heitä huipulle. Tämä kaikki pitäisi miettiä uudelleen, Mustonen sanoo.
Yhä tiiviimpi yhteistyö lienee tehokkain keino. Paraurheiluun voisi löytyä lahjakkuuksia urheiluseurojen lisäksi kuntoutuspaikoista, kuntien erityisliikunnasta ja liikunnan aluejärjestöjen avulla.
Valmentaja tarvitsee ripauksen uskallusta
Paraurheilussa on käynnissä samanlainen huippu-urheilun uudelleenorganisointi kuin vammattomienkin urheilussa. Ongelmat ovat yhteisiä: miten urheilijoille ja valmentajille taataan riittävän laadukas arki huipulle pyrkimiseen. Kun arvokisoissa vastassa ovat täysipäiväisesti valmentautuvat urheilijat, omasta tekemisestä ei voi tinkiä.
Jatkossa terävin kärki urheilee Team Finlandin sateenvarjon alla. Se organisoituu lähikuukausina.
Paralympiakomitean Saarinen puntaroi, että Suomessa olisi järkevää keskittyä potentiaalisiin kärkiurheilijoihin menestyksen takaamiseksi. Urheilijan lisäksi tukea tarvitsee myös valmentaja.
– Osaavien ja sitoutuneiden valmentajien löytäminen on vaikeaa, koska korvaukset ovat pieniä. Paraurheilussa valmentaminen vaatii myös uskallusta, sillä vahvan lajiosaamisen lisäksi pitää oivaltaa, miten vamma vaikuttaa urheilijaan, Saarinen kuvaa.
Ratsastus löytää uusia huippuja
Lajiliitoista aktiivisin kykyjen etsijä on Ratsastajainliitto, jossa paraurheilu on tasavertainen vammattomien urheilun kanssa. Viime vuonna Suomi sai paralympialaisten kouluratsastukseen ensi kertaa kolmehenkisen joukkueen.
– Meillä pararatsastus on samassa pöytäkeskustelussa kuin olympialajit, kertoo Ratsastajainliiton kouluratsastuksen maajoukkuekapteeni Tanja Takkula ja sanoo tasavertaisuuden lähtevän jo kansainvälisestä lajiliitosta.
Ratsastuksen etu on se, että siinä voi urheilla pitkään. Esimerkiksi Lontoon 2012 olympiamitalisti Katja Karjalainen lopetti viime vuonna 62-vuotiaana.
– Moni aloittaa ratsastuskouluista, joissa ohjaajat ovat suorittaneet ratsastusohjaajien tutkinnon. Myös valmentajakoulutuksessa ohjataan, miten kohdata erityisliikkujat, Takkula kertoo.
Hevonen ei myöskään erottele, onko sen selässä nuori tai vanha, mies tai nainen, vammaton vai apuvälineitä käyttävä ratsastaja. Takkulan mukaan Suomessa on 50–60 luokiteltua pararatsastajaa, joista noin 20 kilpailee aktiivisesti. He saavat vammaluokittelun jälkeen kilpailla vammattomien parissa omia apuvälineitään käyttäen.
– Yritämme etsiä ja löydämmekin ne urheilijat, jotka haluavat huipulle. Iso haaste on rahoitus, jotta heille löydetään tarpeeksi laadukkaita hevosia, Takkula kertoo.
Tukea tarvitaan, sillä huipulle tähtäävä ratsastaja ei välttämättä pysty olemaan täysipäiväisesti töissä, ja lajiin liittyvät myös hevosen ylläpitokustannukset.
Paraurheilun osuus lajien kuluista pieni
Paralajit on integroitu lajiliittoihin, ja monessa lajissa paraurheilijan polun alkupää on kivikkoinen.
– Monen on vaikea löytää harrastuksen pariin, saati suunnata huippu-urheiluun, neljiin paralympialaisiin alppihiihtäjänä osallistunut Saarinen sanoo.
Integrointi on kuitenkin Saarisen mukaan ainoa oikea tapa, sillä vammaisurheilulle täysin oman järjestelmän rakentaminen hukkaisi resursseja nykyistä enemmän.
Valtion liikuntaneuvoston selvityksessä kerrotaan, että lajit käyttivät vuonna 2023 paraurheiluun 0,7 prosenttia varsinaisen toiminnan kuluistaan, noin miljoona euroa 156 miljoonasta. Osuus on pieni, vaikka urheilijamäärät ovat toki huomattavasti suurempia vammattomien puolella, on kyse mistä tahansa lajista.
Mustonen arvioi, että parahuippu-urheilun edistämiseksi paras keino olisi ammattivalmentajien määrän kasvu sekä valmentaja-urheilijaparien tukena toimivien asiantuntijoiden määrän lisääminen valmennuskeskuksissa ja urheiluakatemioissa. Kokonaisuus vaatisi Mustosen mukaan noin kaksin- tai kolminkertaiset resurssit nykytilanteeseen nähden.
Opetus- ja kulttuuriministeriön jakamat tehostamistuet ovat paralajeissakin huippu-urheilun rahoituksen ydin.
– Ministeriöstä saatavan huippu-urheilun tehostamistuen idea on ollut, että liitot käyttäisivät parahuippu-urheiluunkin saman verran omaa rahaa kuin mitä ministeriöstä tulee. Jos siihen päästäisiin, olisimme aika pitkällä, Saarinen sanoo.
Hän muistuttaa, ettei aina ole kysymys vain rahasta, vaan siitä, että toiminta voisi kehittyä osaamisen ja ymmärryksen lisäämisellä.
Vamma voi tuoda uuden uran urheilijana
Suomessa on muissakin lajeissa kuin ratsastuksessa urheilijoita, jotka päätyvät parahuippu-urheiluun vammauduttuaan. Esimerkiksi kuulantyöntäjä Teijo Kööpikkä kilpaili jo ennen vammautumistaan yleisurheilijana ja debytoi viime vuonna paralympia-Pariisissa. Viime viikolla Kööpikkä työnsi 57-luokassa tämän kauden kärkituloksen 14,05.
– Jos on vammattomien puolella urheillut, voi vammauduttuaan nousta melko nopeastikin paralympiatasolle, Olympiakomitean Mustonen kuvaa.
Uusi laji voi olla ihan toinenkin kuin vammattomana. Esimerkiksi parapöytätennispelaaja Aino Tapola oli ennen vammautumistaan uimahyppääjä.
Mustosen mukaan rekrytointi on silti liian sattumanvaraista: joku sattuu kuulemaan, että jossakin olisi innokas ja lahjakas urheilija paralympiapolulle. Moni lajiliitto kamppailee vähäisten resurssien kanssa, ja silloin paraurheilu voi jäädä vähemmälle.
– Harvalla lajilla on strategiassaan tavoitteita paraurheilulle, Saarinen tiivistää.
