"Ei tartte auttaa" -lausahdus lienee jokaiselle suomalaiselle tuttu.
Sisukkuuden ja pärjäämisen korostaminen on johtanut siihen, että olemme yksinäisiä ja voimme huonosti.
Asumme lähempänä toisiamme kuin koskaan ennen, mutta emme tiedä, kuka seinän toisella puolella asuu.
Ihminen kaipaa yhteisöä ympärilleen. Varsinkin kriisitilanteessa yhteisön puute näkyy ja tuntuu. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan synny itsestään.
Olen omassa elämässäni kokenut ja työssäni nähnyt pienten hyvien tekojen ja arjen auttamisen voiman yhteisöllisyyden ja turvallisuuden rakentajana.
Auttaminen on paras tekosyy tutustua toisiin ihmisiin. Auttamisen lomassa tulee rupateltua ja tutustuttua kuin huomaamattaan. Samalla ongelma tulee ratkottua.
Ja vaikkei hetkestä syntyisi ystävyyttä, jää niin auttajalle kuin avun saajalle hyvä mieli.
Muistan vieläkin ne, jotka ovat auttaneet minua työntämään autoa lumipenkasta ja muistan heitä lämmöllä. Kuka ei haluaisi tulla muistetuksi niin?
Auttaminen yhdistää. Meistä jokainen tarvitsee joskus auttavaa kättä tai kuulevaa korvaa.
Meistä jokaisella on myös taitoja ja kokemuksia, joista voi olla apua toiselle.
On aika, että jätämme myrkyllisen sisukkuuden taaksemme ja valjastamme yhteisöllisyyden voiman. Se ei vaadi paljoa. Moikkaaminen, avun tarjoaminen, avun vastaanottaminen.
Yhteisöllisyys luo myös turvallisuuden tunnetta, joka nousee näinä aikoina arvoon arvaamattomaan. Pienillä, hyvillä teoilla voimme rakentaa jokainen turvallisempaa kotimaata.
Eurooppalaisena naapuripäivänä 29.5. kannustankin jokaista tekemään yhden hyvän teon, oman lähiyhteisön hyväksi!