Joskus tuntuu, että suomalainen poliittinen keskustelu muistuttaa päiväkodin hiekkalaatikkoa. Se, joka huutaa kovimmin, kuvittelee olevansa automaattisesti oikeassa. Ja jos perustelut loppuvat kesken, löytyy onneksi aina joku valmis leimakirves: rasisti, fasisti, kommunisti, oikeistohörhö, viherhippi tai mitä milloinkin.
Ei tällä tavalla tätä maata suosta nosteta.
Totuus on nimittäin paljon arkisempi kuin sosiaalisen median taistelukentillä annetaan ymmärtää.
Kaikki vasemmistolaiset eivät ole laskutaidottomia punakapinallisia. Kaikki vihreät eivät istu metwurstipizza sylissä Mannerheimintiellä pohtimassa maailman pelastamista. Kaikki keskustalaiset eivät petä joka mutkassa. Kaikki kokoomuslaiset eivät haaveile miljoonista ja katsele muita nenänvartta pitkin.
Eikä sekään tee ihmisestä rasistia tai fasistia, että perussuomalaiset nostavat vaikeita asioita keskusteluun. Tosin välillä mietin, kuinka moni näitä sanoja viljelevä edes tietää, mitä ne oikeasti tarkoittavat. Kun joka toinen on fasisti ja joka kolmas rasisti, sanat menettävät merkityksensä. Silloin niillä ei enää torjuta ääriajattelua, vaan vaiennetaan keskustelua.
Minulla on ystäviä ja tuttuja lähes jokaisessa puolueessa. Tiedättekö, mitä yhteistä heillä on?
He kaikki haluavat, että Suomi menestyisi.
Keinot eroavat. Arvot painottuvat eri tavoin. Juuri siksi meillä on demokratia. Ei siksi, että voisimme huutaa toisillemme mahdollisimman kovaa, vaan siksi, että voisimme etsiä yhdessä parhaat ratkaisut.
Olisiko jo aika laskea kierroksia?
Ei tarvitse olla samaa mieltä. Ei tarvitse edes pitää toisen politiikasta. Mutta voisi edes yrittää kuunnella. Voi nimittäin olla, että vastapuolella on joskus myös hyvä ajatus. Se ei ole tappio, jos myöntää sen ääneen. Se on viisautta.
Suomi tarvitsee juuri nyt vähemmän möykkää, vähemmän leimoja ja vähemmän omaan poteroon kaivautumista.
Ja paljon enemmän maalaisjärkeä.
Joten ihan jokaiselle meille, puoluekirjasta riippumatta: vedetään pää pois sieltä, missä se ei ajattele kaikkein parhaiten, ja laitetaan yhteinen etu oman egon, huudon ja idiotismin edelle.
Suomi ansaitsee sen.