Syksyinen ja sysipimeä Kasitie jossain Maksamaan tienoilla vuonna kivi ja kirves. Vastaan tulevien autojen valot häikäisevät märällä asvaltilla. Edessä kaasuttelee jykevä rekka ja takana toinen. Niiden välissä olo on kuin hampurilaispihvillä.
Kaarteessa tuntuu ensimmäinen nytkähdys – ikään kuin moottori pyrkisi sammumaan kesken ajon. Pian seuraa toinen ja sitten kolmas, yhä voimakkaampina.
Kädet puristavat nykivää rattia, auton vauhti putoaa dramaattisesti. Takana kaasutteleva rekka kasvaa peruutuspeilissä. Pian se on kuin valtava, juhlavalaistu katedraali.
On päästävä pois alta, äkkiä ja mihin hyvänsä. Kylmä rinki kiristyy, kunnes mustalle pientareelle kasvaa hohtava P-kirjain sinisessä neliössä. Pelastus.
Ensimmäinen autoni oli merkiltään Fiat Ritmo, vuosimallia noin 1986. Ostin sen käytettynä kuudella tuhannella markalla sivutoimiselta autokauppiaalta, joka kunnosti vanhoja autoja myytäväksi.
Siihen aikaan Fiateja markkinoitiin urheilullisella mainoslauseella: Petojen sukua. Kansan suussa siihen lisättiin jatkoksi: susi jo syntyessään.
En tiennyt autoista juuri mitään, mutta pian opin, mitä kaikkea autossa voi mennä rikki. Kerro vika, Ritmossa oli se. Tänä päivänä en uskaltaisi istua siihen edes paloaseman halliin pysäköitynä.
Vuosien takainen muistoni Ritmon temppuilusta Kasitiellä oli todellinen tilanne. Bensatankin täyttöputki oli ruostunut puhki, jolloin maantien kurat lensivät suoraan tankkiin. Ajossa tankki hölskyi, moska sekoittui bensaan ja päätyi moottoriin. Se oli vain yksi esimerkki Ritmon hengenvaarallisista vioista.
Lopulta ajoin Ritmon tervajokelaisen autokaupan pihaan ja pistin vahingon kiertämään. Sain siitä jopa hyvityksen vaihdossa käytettyyn Toyota Carinaan, joka kyllä sekin pääsi pian korjaamolle mystisen starttivian vuoksi. Mutta se on jo toinen tarina.
Entä mikä on ollut sinun huonoin autosi. Vastaa kyselyyn ja hauku se romu kunnolla lyttyyn.
