Lehdissä julkaistaan edelleen kuvatehtäviä, joiden äärellä lukijan pitää päätellä, mikä kuvassa on vinksallaan.
Onkohan seuraavassa marja-asetelmassa jokin vinksallaan:
Suomesta vietiin viime vuonna ulkomaille yhteensä 11 miljoonaa kiloa metsämarjoja. Vastaavasti Suomen tuotiin viime vuoden joulukuussa julkaistun tilaston mukaan vuositasolla kaikkiaan 119,3 miljoonaa kiloa marjoja sekä harvinaisia hedelmiä.
Tarkkaa, tuoretta ja vertailukelpoista tuontitietoa on vaikeaa löytää, sillä tilastointimenetelmät vaihtelevat tilastoijasta riippuen. Osa marjatuonnista on EU:n sisäkauppaa. Lisäksi luvut vaihtelevat kausittain paljon.
Tullin viime vuoden tilasto kertoo tuoreita ja pakastettuja marjoja viedyn Suomesta 2,9 miljoonaa kiloa. Vastaavan tuonnin määrä oli 10,7 miljoonaa kiloa. Luvuissa ei ole kuitenkaan mukana kaikkia marjoja.
Mustikat maailmalle pakasteina
Oli miten oli, määrät kertovat, että marjojen kauppatase on pahasti alijäämäinen.
Epäsuhta johtuu pääosin suomalaisesta elintarviketeollisuudesta, joka tuo suurimman osan marjaraaka-aineestaan pakasteina ulkomailta. Myös viennistämme lähes kaikki lähtee maailmalle sellaisenaan pakastettuna.
Jäädytettyä mustikkaa viedään muun muassa Kiinaan, Japaniin ja Keski-Eurooppaan. Siellä luontaistuoteala sekä elintarvikkeita ja kosmetiikkaa tuottavat teollisuusyritykset käyttävät sitä antosyaaniuutteiden raaka-aineena.
Taloudellisessa arvoketjussa kilo mustikkaa maksaa roskaisena 1,40 euroa ja perattuna 4,00 euroa. Sen sijaan mustikkajauhe maksaa 100 euroa ja mustikkauute peräti 3 500 euroa kilolta.
Satovaihtelut kynnyskysymys
Mikä tässä mättää? Eikö Suomi olekaan marjamaa? Onko oma maa sittenkin mustikka?
– Jokin on todellakin vinksallaan, puuskahtaa Arktiset Aromit ry:n toiminnanjohtaja Birgitta Partanen .
– Pahimmissa tapauksissa suomalaisista marjaraaka-aineista valmistettuja tuotteita tuodaan ulkomailta tänne ja myydään kaupoissa kalliilla hinnoilla. Jalostusta ja sen tuomaa lisäarvoa pitäisi saada Suomeen.
Arktiset Aromit on luonnontuotealan valtakunnallinen toimialajärjestö. Sen toiminnanjohtajana Partasella on pitkä kokemus Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin Mikkelin yksikön hankkeita. Nyt hän tekee väitöstutkimusta luomuluonnontuotteista.
– Suomeen on toki tullut uutta yrittäjyyttä ja nuoria yrittäjiä, mutta heidän rahkeensa ovat vientiä ajatellen pieniä. Lisäksi ala on varsinkin metsämarjojen osalta riskialtis. Marjojen saanti on joka vuosi suuri arvoitus, Partanen muistuttaa.
Samaa korostaa Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Rainer Peltola . Hänen mukaansa raaka-aineen saatavuuden epävarmuus on jalostusasteen tuntuvan nostamisen suurin kynnyskysymys.
– Jos joku perustaa tänne tänä vuonna tehtaan, joka on kallis investointi, ja seuraavana vuonna raaka-ainetta ei saa, niin siinäpä ollaan, Peltola hahmottaa.
Tehomarjastaja tietää paikat
Tänä kesänä raaka-aine ei ole ollut edes kiven alla. Sitä ei ole ollut monin paikoin juuri lainkaan.
Rainer Peltolan mukaan kuivuus ja kuumuus veivät ison osan mustikoista. Suomuuraimen eli hillan pölytys puolestaan epäonnistui, ja sato jäi olemattomaksi. Sama näyttää osin pätevän puolukkaan.
Tyhjästä ei kuitenkaan tarvitse nyhjäistä. Mustikkaämpärin saa täyteen esimerkiksi Kankaanpään salomailla Pohjois-Satakunnassa.
– Pitää vain tietää paikat, sanoo Lauri Ahopelto liki 60 vuoden marjastuskokemuksella.
– Mustikkaa poimin noin 50 litraa itselle ja 200 litraa myyntiin vakioasiakkaille.
Ahopelto on metsässä elementissään. Hän on lähtöisin Alajärveltä Etelä-Pohjanmaalta, asunut sen jälkeen seitsemällä paikkakunnalla ja jäänyt eläkkeelle Satakunnan Osuuskaupan kauppiaan tehtävistä Kankaanpäässä.
Koska monessa mukana oleva 65-vuotias kauppamies on myös suunnistusmies, hän tuumaa likimain asuvansa metsässä heinäkuusta lokakuuhun.
– Nykyään liikun vallan sähköpyörällä. Sillä voi painella metsäpolkua pitkin. Jos samalla pitäisi poimuria alhaalla kädessä, voisi kerätä marjat siinä sivussa mukaan ihan itsestään, tehopoimija nauraa.
Nyt tarvitaan kunnon marjastrategiaa
Tavallisen marjanpoimijan logiikalla Suomen metsien marja-aarteista olisi valtiovallan tuella rakennettavissa pitkän tähtäimen kansallinen strategia.
Se voisi tähdätä kansainvälisen brändin luomiseen. Suomella luulisi olevan siihen kaikki edellytykset: puhdas luonto, pohjoiset erämaat ja moderni pohjoismainen infrastruktuuri.
– Tänä kesänä myös veden merkitys on korostunut, Arktisten Aromien Birgitta Partanen muistuttaa.
– Meillä on puhdasta vettä ja luonnossa itsestään kasvavia marjoja. Silti tänne tuodaan marjoja ja marjatuotteita sekä avokadon kaltaisia hedelmiä vesiköyhistä maista, joissa viljelyksiä joudutaan kastelemaan. Se jopa vähän kiukuttaa.
Partasen mielestä Suomen marjamaine paranisi entisestään, jos maan eteläisiäkin metsiä sertifioitaisiin luomukeruualueiksi.
Lähinnä pohjoisessa meillä on jo maailman laajimmat sertifioidut luomukeruualueet. Se tarkoittaa 11,6 miljoonaa hehtaaria etupäässä mustikkamättäitä ja puolukkakankaita.
– Ei luomu mikään peikko ole. Hyvin hoidettu talousmetsä on myös hyvä marjametsä, Partanen painottaa.
Marjat ovat yhteistä omaisuutta
Avohakkuu ei tiedä marjoille hyvää – ei ainakaan mustikoille.
Lauri Ahopelto katselee ympärilleen kankaanpääläisessä sekametsässä ja tuumaa laajan hakkuun vievän mustikat vuosikausiksi. Jos tilalle istutetaan kuusta, kato voi olla lopullinen. Kuusikot ovat mustikoille liian synkkiä.
– Silti tämän maan metsistä löytyy marjapaikkoja tulevaisuudessakin, enkä minä pidä paikkatietojani salassa, Ahopelto tuumaa.
– Kerron apajista muille. On vain hyvä, jos metsistä kerätään marjat pois. Yhteisiähän ne ovat siihen asti, kunnes ovat jonkun ämpärissä.
Ahopellolla on kokeneena poimijana muitakin periaatteita. Hän ei esimerkiksi koskaan syö marjoja metsässä eikä harrasta käsin keräilyä.
– Käytän aina poimuria. Kotona parvekkeella on helpompaa ja mukavampaa perata.
– Yleensä minulla on metsässä myös hanskat kädessä. Jos käärme puree, niin pureepa hanskaan.
Marjastusta pidetään puuhasteluna
Luonnonmarja-alan ongelma on sen asema likimain sananmukaisesti puun ja kuoren välissä.
– Se on väliinputoaja, Luonnonvarakeskuksen Rainer Peltola kiteyttää.
– Metsiä kehitetään metsäsektorin ehdoilla, mikä tarkoittaa muun muassa sellun, paperin ja sahatavaran raaka-aineiden tuottamista. Metsämarjat eivät sovi sen paremmin tähän fokukseen kuin maatalouden intressiin. Ne eivät kasva pelloilla.
Peltolan mielestä luonnonmarjojen nykyistä runsaampi hyötykäyttö edellyttäisi samanlaisen strategian ja projektin luomista kuin puun saatavuudelle laadittiin. Siitä tuli menestystarina.
– Nykyiset marjanpoimintatekniikat ovat siihen nähden antiikkisia eli lähes samanlaisia kuin 70 vuotta sitten. Siihen aikaan puusavottaa tehtiin vielä pokasahan ja hevosen kanssa.
– Myös sellaista asenneongelmaa esiintyy, että poiminta on "hyvää hommaa nuorille ja työttömille". Ei tällaista yritystoimintaa kuitenkaan voi lasten varassa kehittää.
Asenteisiin viittaa jo pelkän sanan merkitys. "Marjanpoimija" mielletään tosimieheen ja tosinaiseen verrattuna jonkinlaiseksi toisarvoiseksi näpertelijäksi, puuhastelijaksi tai harrastelijaksi.
Vaikuttaako tämä kesä ensi kesään?
Lauri Ahopelto ei ole harrastelija. Hän on tosipoimija. Aikoinaan hän myi hyvänä kesänä mustikkaa tukkuunkin.
Kuluva kesä ei ole hyvä kesä. Kehnoin saalis tuli tänä suvena puolen päivän kiertelyn jälkeen. Se oli yksi litra.
– Eihän tämä kaksinen marjakesä ole. Edelliskesänä keräsin yhteensä noin 300 litraa, Ahopelto summaa.
– Mitenkähän kaikki tämä vaikuttaa ensi vuoden satoihin?
Kotitarvepoiminta voimissaan - vielä
Metsien marjasatojen talteenottomääriä on vaikeaa arvioida, sillä peräti 75 prosenttia marjoista menee kotitalouskäyttöön. Sitä ei tilastoida minnekään.
– Kun sanotaan, etteivät suomalaiset enää poimi marjoja, niin ei pidä paikkaansa, Rainer Peltola torppaa.
– Se on ihan höpö-höpöä. Marjastus on lisääntynyt, mutta enää marjoja ei poimita entiseen tapaan myyntiin. Saaliit päätyvät omiin pakastimiin tai suoramyyntinä tuttaville.
Peltola kumoaa myös käsityksen marjojen mätänemisestä metsiin. Viime kädessä luonto pitää omistaan huolen. Se käyttää jokaisen mustikan, puolukan ja suomuuraimen hyväkseen.
– Sitä puhetta on pidetty pitkään, että kansallisomaisuus tuhoutuu tuolla mättäillä. Jo vuonna 1905 kirjoitettiin "metsien uinuvista miljoonista".
Birgitta Partanen kantaa kuitenkin huolta suomalaisen marjastusperinteen tulevaisuudesta. Hän arvelee, ettei nuorista sukupolvista ole samanlaisiksi keräilijöiksi kuin metsissä vielä nyt viihtyvistä himopoimijoista, sellaisista kuin Lauri Ahopelto.
– Jotakin pitäisi tehdä. Paitsi marjoja, marjastuksesta saa kuntoa mielelle ja ruumiille. Väki kuitenkin kaupungistuu ja vieraantuu luonnosta kaiken aikaa.
Ilari Tapio
