Meillä on niin kiire, että mieluummin uuvumme kuin pysähdymme.
Tämä teema toistuu lukemattomin versioin yhtä lailla globaalin yrityksen työntekijän, maakunnassa asuvan tilallisen, hoitotyötä tekevän auttajan, yksinyrittäjän, toimitusjohtajan tai suuria projekteja vetävän konsultin kanssa.
Riippumatta alasta, iästä tai kaupungista, vuodenajasta tai vuodesta, tunnumme päätyvän yhä uudelleen samaan pisteeseen: On niin kiire, että ei ehdi pysähtyä. Tuntuu, kuin emme ehtisi elää omaa elämäämme.
Pysähtymisen vaikeutta voi lähteä tarkastelemaan kahdesta suunnasta – ulkoa ja sisältä.
Millaiset ulkoapäin tulevat paineet pakottavat painamaan kaasu pohjassa? Asiakkaille luvatut aikataulut, pörssiyhtiön tuloksen takomisen tarve ja riittämättömät resurssit – käsiparit, tilin tilanne tai poutapäivät. Mikä tahansa voi puskea kiihdytyskaistalle.
Työpaikat palkitsevat venymisestä, eivät rajojen asettamisesta. Jos en minä tee, ei tee kukaan. Ehtiihän sitä sitten viikonloppuna levätä, tai jouluna, kesällä viimeistään.
Työn lisäksi painavat muut vastuut: lapset ja vanhemmat, harrastukset ja muu sosiaalinen elämä. Kangistuneesta kehostakin pitäisi huolehtia.
Kalenteri täyttyy, voimavarapankki ei. Mitä tiukempi tahti, sitä pienemmätkin asiat alkavat tuntua tähdellisiltä. Pinna kiristyy.
Joskus pahin painostaja löytyy omista ajatuksista.
Jos pidän tauon tai hidastan tahtia, jätän jotakin tekemättä tai teen vain osittain, olen laiska ja huono ihminen. Ja ennen kaikkea – mitä muut minusta ajattelevat?
Pelkään myös jääväni paitsi. Jos en sano joka suuntaan kyllä, voin jäädä ulkopuolelle jostakin kivasta.
Hidastaminen voi myös herättää vaikeita kysymyksiä. Mitä oikeasti haluan? Miksi teen sitä, mitä teen?
Joskus keho pysäyttää, kun mieli ei sitä päätöstä tee. Uupumus on seurausta siitä, ettei palautumisen tarvetta ole kuunneltu ja kunnioitettu.
Joustaa voi ja venyäkin välillä pitää. Oleellista on, että joustoliikettä tapahtuu myös toiseen suuntaan. Eikä lepo tai palautuminen kaikille tarkoita paikallaan olemista. Se voi tarkoittaa monenlaista mielekästä tekemistä, kunhan siinä säilyy vapaus, hetkessä olemisen kokemus ja usein myös aikatauluttomuus.
Turhaan ei puhuta luovista tauoista. Pysähtyminen ei ole vain välttämätön paha, vaan voimavara, joka synnyttää luovuutta ja sitä kautta parempia päätöksiä ja merkitystä.
Lepo ja palautuminen eivät tarkoita tehojen menettämistä, vaan niiden mahdollistamista. Se on myös rohkeutta suojella sitä, mikä meille on tärkeintä.
Edes energiakaupungin voima ei synny ainoastaan tehoista ja tuottamisesta – välillä on pakko myös ladata.
Kirjoittaja on työnohjaaja, trauma- ja ratkaisukeskeinen terapeutti