Tommy Koponen on kokenut salibandykentillä kaiken, mutta innostuu pelistä edelleen. Pelaajana ja valmentajana hän on nähnyt lajin koko evoluution sählystä huippu-urheiluksi.
– Menestys perustuu joukkueen yhtenäisyyteen. Kun fyysiset erot ovat minimaalisia, silloin voittavat ne, joilla on vahvin kokemus siitä, että tätä tehdään yhdessä.
Kasvatustieteen koulutuksen saanut liikunnanopettaja tietää, että erilaiset persoonat palvelevat joukkueen kokonaisuutta.
– Kun mennään kohti absoluuttista huippua, väistämättä tietyt lainalaisuudet lähenevät toisiaan. Menestykseen ei ole oikotietä.
Seinäjoen Peliveljissä otettiin jo vuosia sitten avuksi psyykkinen valmennus. Sen merkitys oli ratkaiseva, kun joukkue kulki kohti mestaruuksia. Erot olivat pieniä, sillä pudotuspelejä ratkaistiin jopa rangaistuslaukauksilla.
– Opimme, että joukkue muodostaa parhaimmillaan lähes perheen. Siinä on erilaisia ihmisiä, ja he saavat olla sellaisia kuin ovat.
Koponen arvostaa työtään valmentajana. Kokonaisuutta rakennetaan päivittäin harjoituksissa, eikä kenestäkään voi etukäteen tietää, millainen hänestä tulee pelaajana. Juuri nyt päävalmentajalla on isot odotukset.
– Mukaan on tullut paljon paikallisia nuoria, ja olemme koko ajan lähempänä ensimmäisen mestarijoukkueen yhteisöllisyyttä ja voimaa.
Kilpailuhenkinen lapsesta asti
Koponen kertoo olleensa pikkupojasta asti kilpailuhenkinen ”hävettävyyteen asti”. Keskisuomalaisessa Hankasalmen maalaispitäjässä riitti kilpakavereita kotonakin, sillä isällä ja äidillä oli kymmenen omaa lasta ja kaksi kasvattilasta.
Vanhemmat kokivat Tommy-pojan syntymän aikoihin hengellisen herätyksen ja olivat perustamassa pientä helluntaiseurakuntaa paikkakunnalle.
– Siitä muodostui arjessa näkyvä tapa elää ja uskoa, ja siihen minä perustan omankin Jumala-suhteeni. Minulle palaaminen hengellisyyteen on ollut kaikkein kovimmissakin tilanteissa syvin juttu.
Palataan siihen vielä, mutta ensin kilpailuhenkisyyteen. Koponen sanoo, että mukana olemisen mielekkyys ja intohimo lajiin perustuvat siihen, että valmentajakin kokee asiat syvältä.
– Edelleenkään kirvelevän tappion jälkeen ensimmäinen ajatukseni ei ole, että no mitäs tässä. En pysty häviämään peliä niin, ettei se tulisi ainakin vähän seuraavana yönä uniin.
Tulos taululla kasvattaa luonnetta, mieltä ja persoonaa, ja sitä pitää uskoa. Tiedollisella tasolla Koponen ymmärtää, että elämän isot asiat ovat peliareenan ulkopuolella. Siksi tappiotkaan eivät käy ihan mielenterveyden päälle.
Tuhansien pelien virrassa yksi peli, voitettu tai hävitty, ei maailmaa kaada. Tappion jälkeen koko joukkue voi kuitenkin olla niin syvässä alhossa, ettei valmentajankaan kannata jaella suuria viisauksia.
Koponen sanoo, ettei noihin tilanteisiin ole automaattivastauksia.
– Kyllä minä myönnän itkeneeni joskus tappion hetkellä joukkueen kanssa. Mutta tämän ikäisen ihmisen täytyy jo osata puristaa esiin se, minkä aivot osaavat kertoa, ettei elämä tähän lopu.
Hän tosin myöntää avoimesti, ettei ole ollut aina ensimmäisenä hakemassa tappioista positiivisia puolia. Valmentajan rooli kuitenkin velvoittaa.
– Kun kopissa on hiljaista, valmentajan täytyy osata kertoa, että tämän piti tapahtua ja tästä pitää oppia. Minulla on ollut aina vahva usko johdatukseen, että joku suurempi voimaa käsikirjoittaa tätäkin tarinaa. Ja minun täytyy nähdä se niilläkin hetkillä, kun tunteet sanovat muuta.
"Olen saanut yrittää ja erehtyä"
Hän tunnistaa oman uransa voimaannuttavimman hetken. Nuoren valmentajan mieleen oli hiipinyt tappioiden jälkeen epäilys, ettei hänellä ole enää joukkueenkaan luottamusta.
– Sain puolisolta sellaisen tuen, että saan olla juuri niin heikko ja pieni kuin olin. Sen jälkeen olen varauksettomasti tiennyt, että tulen sitten kotiin hävinneenä tai voittaneena, se ei vaikuta pätkääkään minun arvooni ihmisenä. Olen saanut aidosti yrittää ja erehtyä.
Sitoutuminen lajiin on tiennyt paljon lähtöjä ja poissaoloja perheen arjesta. Koponen on kiitollinen siitä, että on voinut maksaa velkaa puolisolleen ja perheelleen omalla tavallaan takaisin.
– Ovathan voitot olleet myös perheelle tärkeitä. On ollut palkitsevaa, että olemme pystyneet jakamaan hienoja hetkiä yhdessä.
Hän tapasi vaimonsa Minnan 16-vuotiaana, ja se rakkaus on vaikuttanut lapsuuskodin rinnalla eniten siihen, millainen ihminen hänestä on tullut.
– Hänkin on luottanut elämänsä perustan Jumalan käsiin, ja arvomaailmamme on yhteinen.
Yhdessä jo aikuisten lasten kanssa perhe tekee edelleen joka vuosi reissuja jonnekin päin Suomea.
Terve hengellinen yhteisö antaa voimaa
Yhteisöllisyys leimaa Koposen elämää perheen ja pelikenttien ohella myös hengellisyydessä.
– Enemmän niissä on yhteistä kuin erilaista. Helluntaiseurakunnassa yhteisöllisyys perustuu siihen, että jokainen on tehnyt tietoisen päätöksen oman Jumala-suhteensa kanssa. Se on kuitenkin viime kädessä syy, miksi siellä ollaan.
Seurakunta tarjoaa yhteisöllistä tukea ja turvaa heikolla hetkellä. Hän sanoo kuitenkin tiedostavansa myös sen, että huonoimmillaan se voi kääntyä lahkolaisuudeksi tai väärinkäytöksiksi.
– Siitä on esimerkkejä vähän joka kirkkokunnasta. Siinä liikutaan niin syvällä ihmisen mielessä, se on sipulin sisintä osaa. Vaikka meillä on oma hengellinen kokemus, sen toteuttamiseen terveellä tavalla tarvitaan myös keskinäistä yhteyttä.
Hän vertaa kotiseurakunnassa käyntiä opettajan taulusieneen. Kun sitä välillä kastellaan, taulua pystyy taas pyyhkimään.
Idealismi sai tehdä tilaa realismille
Koponen perusti kavereineen SPV:n 28 vuotta sitten. Hän myöntää, että silloinen sähly ja nykyinen salibandy ovat aika lailla erilaisia lajeja.
– Siihen ovat tulleet mukaan huippu-urheilun lainalaisuudet. Tällä hetkellä salibandyssä on Suomessa huikean korkea taso.
Hän muistaa, että alkuaikoina kentällä oli lupa jopa hassutella. Se puoli lajista on huipulla karsiutunut.
– Sitä etsitään nyt vähän uudestaan. Itse pelaan edelleen vitosdivaria, joka on täällä alin sarjataso. Sielläkin on niin hyviä pelaajia, ettei sellaisia 28 vuotta sitten nähty tässä kaupungissa.
SPV:n perustajia yhdisti hengellinen arvomaailma. Mutta jo parin vuoden päästä oli pakko tehdä päätös, ettei usko voi olla rajaava tekijä. Idealismi sai tehdä tilaa realismille, koska pelaajat olisivat loppuneet.
– Olen kuitenkin ylpeä ja kiitollinen siitä, että arvopohja oli niin syvä ja selkeä, koska me näytimme todella erilaisilta monissa asioissa. Myöhemmin muut ovat huomanneet, että nuohan saavat siitä kilpailuetua. He ovat ottaneet samoja periaatteita käyttöön.
Hän arvioi, että rankan juhlimisen tapaiset ilmiöt ovat vähentyneet lajin huipulla. Pelaajat ja valmentajat tietävät, että tasoitusta ei kannata turhaan antaa.
– Olen huomannut, että huippua kohti mentäessä esimerkiksi kiroilu painuu marginaaliseksi. Keskittyminen on silloin niin olennaisessa ja tunteiden hallinnassa.
Tavoitteena herrasmieslajin imago
Koposen mukaan salibandyyn uskallettiin tuoda ajatus herrasmieslajista. Kielenkäyttöön, nuuskaan, päihteisiin ja muihin lieveilmiöihin on puututtu osin säännöissäkin.
– Ne ovat urheilussa ikäviä ilmiöitä lajista riippumatta. Urheilun tavoitteisiin pitää kuulua myös aatteellisuus, että se on terveellistä ja kasvattaa hyvään. Sellaisena haluaisin sen myös säilyttää.
Vuosi sitten Koponen herätti valtakunnallista huomiota nostamalla esiin pelaajien törkeät henkilökohtaisuudet kentällä F-liigan pudotuspeleissä. Hän sanoo, että asia kannatti ottaa puheeksi.
– Täytyy nostaa hattua lajiväelle, että nekin, jotka olivat kritiikin kohteena, ovat reagoineet. Asiat ovat parantuneet huomattavasti.
Opettajien vahvuudet esiin valmennuksessa
Menestyneissä valmentajissa on lajista riippumatta paljon opettajia. Koposen mukaan se ei ole sattumaa, sillä ansio kuuluu suomalaiselle opettajankoulutukselle.
– Menestyäkseen urheilussa ihmisen täytyy olla sinut itsensä kanssa. Se lähtee usein kasvatustieteiden kautta ihmisen olemuksen ymmärtämisestä.
Hän sanoo seuranneensa mielenkiinnolla esimerkiksi jääkiekkoa, joka on yleensä mielletty karskien pelaajien ja puheiden lajiksi.
– Siellä on valmentajia, jotka uskaltavat puhua myös pehmeästi. Pidän yhtenä syynä suomalaisen jääkiekon menestykseen, että sinne on löytynyt ihmisiä, jotka ymmärtävät tämänkin puolen ihmisestä. Silloin kehitystä ei voi estää.
Tasavuosien lähestyessä Koposen mieleen on tullut, mikä voisi olla vaihtoehto, jos eteen tulisi ammatin vaihto. Hän uskoo, että psyyke- tai hyvinvointivalmentajan tai yhteisökouluttajan työ olisi kiinnostavaa.
– Moni kuvittelee, että valmentajan pitää olla huippu lajiosaajana. Mutta käytännössä se on hyvin pieni osa siitä, millä oikeasti pärjää. Se on ennen kaikkea ihmisten kanssa toimimista.
Valmentaminenkin on hänen mielestään hiukan huono sana, koska hyvä valmentaja tekee itseään koko ajan tarpeettomammaksi.
– Se on enemmän ohjailua siihen suuntaan, että ihminen löytää itse syvimmät arvonsa. Kun hän lähtee siitä ponnistelemaan, onnistumista ei voi estää.
Ikä tuo kykyä asettaa menneitä perspektiiviin, Koponen sanoo. Ihminen osaa myös jo katua jotakin elämässään ja miettiä, miten voisi elää viisaammin.
– Yksi elämän paradokseista on se, että minä tiedän onneni lähteet, mutta samalla koen kyvyttömyyttä avata sitä paremmin muille. Jos ihmiset aidosti tuntisivat sen Jumalan, jonka minä tunnen, elämä olisi monessa suhteessa paljon elettävämpää ja rikkaampaa.
Valmentaja, opettaja ja perheenisä
Tommy Koponen, s. 3.2.1972
Liikuntatieteiden maisteri, yläasteen liikunnanopettaja ja salibandyvalmentaja. Salibandyn erikoisseuran Seinäjoen Peliveljien urheilutoimenjohtaja ja miesten edustusjoukkueen pitkäaikainen päävalmentaja. Edustusjoukkueen taustalla olevan SPV Salibandy Oy:n toimitusjohtaja.
Oli perustamassa SPV:tä vuonna 1994 ja pelasi edustustasolla 12 vuotta.
Valmentanut sen jälkeen SPV:n kolme kertaa Suomen mestaruuteen (2012, 2013 ja 2015), yhteen hopeaan (2011) ja kahteen pronssiin (2009 ja 2010).
Lähtöisin Hankasalmen Säkinmäeltä suurperheestä. Omaan perheeseen kuuluvat vaimo ja kolme lasta.
Syntymäpäivää vietetään perhepiirissä. Isompien juhlien aika on koronan hellitettyä.