Ah, mikä ihana naistenpäivän aamu.
Aurinko nousee Marimekon verhojen takaa, lapset hyppäävät naisen puhtaille valkoisille lakanoille kauniissa pyjamoissaan. Mukana heillä on gluteeniton voileipä, voimasmoothie ja iso kuppi vihreää teetä.
Mies tuo ruusuja, ennekuin lähtee töihin.
Nainen ottaa pari kuvaa järjestelmäkamerallaan, valitsee sopivan filtterin.
Hän avaa kannettavan tietokoneensa ja bloggaa aamun kauniista hetkestä, onnellisuudesta ja kiitollisuudesta jota tuntee, kun saan olla 2000-luvun nainen.
Nainen joka saa vihdoin itse päättää, että jää kotiin hoitamaan lapsia, kun mies tekee uraa.
Nainenkin piti työstään. Koska hän tienasi vähemmän kuin miehensä, noin 80 senttiä hänen euroaan kohden, he päättivät yhdessä, että nainen voisi astua hetkeksi ulos oravanpyörästä.
Hän hoitaisi lapsia kotona, kunnes nuorin olisi kolmevuotias.
Naiselle oli helpotus vihdoin löytää rooli, joka tuntui luonnolliselta ja hyväksytyltä. Hän oli jo kovin väsynyt hakattuaan vuosia päätään lasikattoon.
Nyt naisen euro on enää 60 senttiä, eikä eläkekertymässäkään ole kehumista, mutta eihän se haittaa.
Hänellä on rakkautta, aikaa leipoa raakakakkuja ja koti on kuin viisikymmentäluvun propagandajulisteesta.
Kaikki on täydellistä.
Mammablogibuumi on aikamme backlash. Ihannenainen on se, joka on fiksu ja koulutettu, ajan hermolla ja analyyttinen, mutta lyö hanskat tiskiin uran suhteen ja alkaa sisustaa. Kuin hiekkaa sormien välistä valuvat ne saavutukset, jotka meidän oikeuksiemme eteen on taisteltu.
Vanhempainvapaan saa vapaasti jakaa vanhempien kesken, mutta isistä vain 2–3 prosenttia käyttää tätä mahdollisuutta.
Tämä luku on pysynyt samana jo viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan. Kotihoidontuen käyttäjistä 97 prosenttia on äitejä, osittaisen hoitovapaan kohdalla prosenttiluku on 94.
On absurdia väittää, että nämä liikuttavan samanlaiset päätökset olisivat perheiden omia, eivätkä yhteiskuntamme normit vaikuttaisi niihin.
97 prosenttia kotihoidontuen saajista ei ole naisia, koska se sattui olemaan juuri jokaisen perheen omaan tilanteeseen sopiva järjestely, vaan siksi, että yhteiskunnassamme nainen on luopio, jos jättää lapset isän hoidettavaksi.
Siksi, että naisen tila työelämässä on niin kapea ja tie uralla eteenpäin niin täynnä kuoppia ja koukeroita, että on helpompi valita rooli, jossa lasikattoja ei ole.
Epäloogisessa maailmassa toki kotiin jäävä isä, tuo harvinainen olento, saa sankariudessaan lähes myyttiset mittasuhteet.
Suomalaiset perheet tarvitsevat tasa-arvoa.
Sillä, että molemmat vanhemmat ovat perillä lastensa arjesta, varmistetaan parhaiten kiintiöimällä isille omat vapaakuukaudet, nykyisiä vapaita huomattavasti pidemmät.
Vanhempainvapaiden tasaisempi jakaminen parantaa sekä naisten asemaa työelämässä, että miesten asemaa perheissä.
Eikö miehiä väsytä olla kakkosvanhempi yhtä paljon, kuin naisia väsyttää lasikattoihin törmäily?
LAURA ALA-KOKKO
Kirjoittaja on kaupungin- valtuutettu ja Vaasan vaalipiirin vihreiden puheenjohtaja