Teen päivittäin pitkän kävelylenkin vailla varsinaista päämäärää. Kuuntelen äänikirjaa ja annan jalkojen viedä.
Mökkipaikkakunnallamme tämä tapa on kuulemma tuonut minulle ruotsinkielisen lempinimenkin, jota en nyt tässä toista, jottei se ala juurtua laajemmin.
Vaasassa kävellessäni päädyn usein johonkin lapsuudesta tai nuoruudesta tuttuun paikkaan ja havahdun. Silloin yritän kuulostella, mitä ympäristö yrittää sanoa.
Usein päädyn Suvilahteen, mikä ei ole ihme, sillä kyseessä on lapsuuslähiöni. Olen kirjoittanut alueeseen liittyvästä Kuokkamummon urbaanilegendasta vuonna 2014 romaanin.
Nyt palasin siihen uudestaan näin päivinä ilmestyvässä Mustassa kielessä. En yleensä harrasta jatko-osia, mutta Suvilahden tapauksessa piti tehdä poikkeus. Jokin siellä oli jäänyt käsittelemättä.
Suvilahden viimeinen valaistu katu eli Patteriniementie ja sen takana avautuva rantametsä kiehtovat minua edelleen. Tämä on siinä mielessä erikoista, etten aikoinaan edes asunut Periksellä, niin kuin paikallinen nimitys kuului, vaan kerrostalossa lähiön keskivaiheilla.
Toki kyseinen alue on historiallisesti merkittävä, mutta en minä sitä nuorempana ymmärtänyt. Nykyään Krimin sodan aikainen tykkipatterin paikka on raivattu risukosta esiin. Olin nuorempana kivirakennelmasta etäisesti tietoinen, mutta luulin sen sijaitsevan aivan eri paikassa.
Vasta aikuisena sain tietää senkin, että Suvilahden eteläreunaa kulkeva väylä on historiallisen Vanhan Vaasan satamaan kulkenut vesireitti. Junioreiden puheissa väylä tunnettiin romanttisesti nimellä Paskakanaali.
Suvilahden rantametsien menneestä huvilaidyllistä ehdin vielä lapsena nähdä vilahduksen, tosin vain paikoilleen mätänevien rakennusten muodossa. Kun alueelle rakennettiin 1960-luvun lopulla kerrostalolähiö, rauhaisat kesäpaikat hylättiin ja jätettiin ränsistymään. Ehkä jokin tuosta menneisyyden kadonneesta hohdosta on jäänyt mieleeni kummittelemaan.
Nykyään Suvilahteen johtavan metsätien varrella on opastaulu, jossa kerrotaan ylellisten huviloiden kulta-ajasta. Niiden pihoissa tepasteli jopa eksoottisia riikinkukkoja.
Kun on asunut lähes koko elämänsä samassa kaupungissa, sen maisemasta tulee tavallaan oman sisäisen maailman kartta. Harva kadunkulma, rakennus tai rantakivi on täysin neutraali. Niihin liittyy aina muistoja.
Jotkut muuttavat kotikonnuiltaan juuri tätä maiseman piirrettä paetakseen. Uudessa ympäristössä voi helpommin ruveta joksikin toiseksi.
On kuitenkin kyseenalaista, voiko menneisyyttä oikeasti paeta. Ehkä siksi on hyvä kulkea samoja kulmia yhä uudestaan, kuunnella mitä ne haluavat sanoa ja kirjoittaa siitä.