Vaasa tavoittelee Suomen onnellisimman kaupungin titteliä.
Onnistuessaan hanke tarkoittaisi, että olemme maailman onnellisimman maan onnellisin kaupunki, eli koko planeetan ykkönen. Jos näin käy, räntäsateessa puoli tuntia myöhässä olevaa bussia odottava joutuu vain myöntämään, että tätä parempi ei ole inhimillisesti mahdollista.
Huumori sikseen. Kun uutiset kerran ovat jatkuvaa mörköoopperaa, onnestakin voi vaihteeksi puhua.
Kaupungin puolesta on rohkaistu ihmisiä esimerkiksi juttelemaan tuntemattomille.
Hyvä niin, sillä ihminen tarvitsee lajikumppaneidensa seuraa jo järjissä pysyäkseen. Myös esimerkiksi yhteislaulu, joukkuepelit ja yhdessä eläytyminen teatterin katsomossa ovat tutkitusti hyväksi pääkopalle.
Onnellisuudessa on kuitenkin myös mystisempi puoli. Sellainen, jota on vaikeampi ulkopuolelta herätellä. Kirjailija Colin Wilson antaa siitä seuraavan arkisen esimerkin:
”Äiti istuu perheensä kanssa aamiaispöydässä. Hänen huomionsa kiinnittyy äkkiä siihen, kuinka likaisen ikkunan läpi hohtava auringonvalo tulvii keittiöön. Vailla mitään erityistä syytä hänet valtaa olo, että maailmassa on kaikki pohjimmiltaan hyvin.”
Toivon, että moinen järkisyistä piittaamaton onnentunne on kaikille edes hetkittäin tuttu. Se tulee yleensä puskista, ikään kuin muistutuksena, että näinkin voi maailmaa katsella.
Aiheeton onni voi ilmeisesti iskeä myös kaikkein karuimmissa olosuhteissa. Kuuluisa esimerkki on keskitysleiriselviytyjä Viktor Frankl, joka kertoo Auschwitzin kauhujenkin keskellä välillä havahtuneensa johonkin kauniiseen luonnonilmiöön ja kokeneensa selittämätöntä onnea.
Tavallisessa arjessa tämän tunteen ehtona näyttäisi olevan, että ihminen hetkellisesti unohtaa itsensä, sen loputtoman sisäisen höpinän, jonka johtoajatus on ”mitähän sitten murehdittaisiin”. Kun halujen ja pelkojen karuselli pysähtyy, kaikki on hyvin.
Meitä ei erityisesti rohkaista tällaisen onnen hakemiseen. Ympäristö pikemminkin neuvoo juoksemaan jokaisen henkilökohtaisen toiveen, oireen ja erityispiirteen perässä kuin omaa häntäänsä jahtaava koira.
En malta olla käyttämättä vieläkin elähdyttävämpää eläinvertausta, joka tulee hindulaisesta perinteestä.
Omaan pieneen minäänsä keskittyvä ihminen on kuulemma kuin ankka, joka kulkee härän perässä, koska luulee sen takajalkojen välissä heiluvia kiveksiä ruuaksi. Rajallinen onni syntyy toiveesta, että minä hetkenä hyvänsä pallit putoavat.
Kirjoittaja on vaasalainen kirjailija.