Lapset muuttivat pois kotoa viime syksynä. Päätin antaa itselleni talven aikaa tyhjentää taloamme, ja sitten laitan sen myyntiin. Nyt tuo hetki alkaa olla käsillä. Nyyh.
Olen muuttanut elämässäni parisenkymmentä kertaa. Tiedän kokemuksesta, että aina uuteen paikkaan rakentuu ajan mittaan mukava pesä, jota alan kutsua kodiksi.
Silti tästä talosta luopuminen tuntuu haikealta ja tuskaiselta. Siellä on itketty ja naurettu, riidelty ja rakastettu, kasvettu ihmisinä. Siellä on vietetty rippi- ja ylioppilasjuhlia, kotibileitä, syntymäpäiviä ja kihlajaiset. Ja eletty tavallista, puuduttavaa arkea.
Monien muistojen lisäksi suureen taloon mahtuu rutkasti konkreettista tavaraa.
Kellarit ja vintit pursuavat pitkää ja pätkää lankkua ja putkea, leveää ja kapeaa lasihyllyä ja metallinpalaa. Kun ei koskaan tiedä, mitä voi tarvita. Niistä luopuminen ei tihkaise yhtään.
Mutta kaapit ja arkut ovat koetinkivi. Niissä ovat lasten vauvalelut, pikkuautot, koulukirjat, piirustukset ja monenmoiset aarteet. Mistä raaskii luopua, mitä säästetään?
Vinttien kätköistä löytyi vielä omiakin lelujani. Puisen kuorma-autoni myin, paperinuket lahjoitin pois. Ehkä en enää näin vanhana leiki barbeillakaan. Vaan kiiltokuvista en luovu vieläkään!
Luopumiseen liittyy pelkoakin. Haluaako kukaan asumaan kauniiseen kotiimme, hyvin hoidettuun rintamamiestaloon? Huolehtiiko seuraava asukas talostamme yhtä tarkkaan ja rakkaudella kuin me? Löydänkö itse sopivan, kivan asunnon vai joudunko tyytymään johonkin murjuun?
Luopuminen on myös iloa ja helpotusta. Tavaramäärän karsiminen ja kaappien siivoaminen antavat hyvän mielen.
Ja lumitöiden ja ruohonleikkuun loppumattomat urakat lahjoitan mielelläni seuraavalle lenkille taloni omistajien ketjussa!
ANNE LAURILA
