Taas on tullut se aika vuodesta, jolloin suomalaisen on aika suoristaa ryhtinsä ja paukuttaa rintaansa isänmaan aamunkoitossa.
Muinaisten raatajasukupolvien alkuvoiman peruskalliona olivat kummunneet lumi ja pakkanen. Ne karaisivat katajaisen kansan, joka voi taipua, mutta ei koskaan taittua.
Luonnon levätessä talvihorroksessaan luonnonvoimat olivat valaneet kivijalkaa käsitteelle sisu. Tuiskut ja pakkaset olivat piiskanneet pohjanperän rahvasta ankarina kasvattajina.
Esi-isien perintö elähdyttää. Se panee säälimään niitä kansoja, jotka eivät koskaan saa kokea talven lujittavaa lumoa.
Aloitus mukailee 1920-luvun tunnelmaa. Tässä vaiheessa epäilemättä joku jossain sortuu äänilajiin, joka noituu ja valittaa. Samalla sormet naputtavat matkatoimiston sivuja älypuhelimen näytölle. Kauhunäytöksen käsikirjoituksesta puuttuu enää vain väline, jolla routaisen kolkan alkuasukas jäntevöitti ruumistaan jo 5 000 vuotta sitten.
Suksi – se hiiskatin hikilauta, se kouluvuosista pinttynyt painajainen. Hiihto, yök.
Aika muuttuu, aatteet vaihtuvat, mutta moni uutinen toistuu vuosikymmenten saatossa. Yllättäviä kaikuja kuuluu 89 vuoden takaa.
Silloin vuonna 1927 Suomi juhli 10-vuotiasta itsenäisyyttään. Helsingissä muurattiin Eduskuntatalon peruskivi. Ruotsissa rullasi tielle ensimmäinen sarjavalmisteinen Volvo. Ford lopetti T-mallinsa teon. Televisio esiteltiin ensimmäisen kerran yleisölle.
Vuoden 1927 alussa sanomalehti Ilkka takoi eräänlaisella teemasivullaan pohjalaisten tajuntaan talven taikaa ja sen merkitystä kansakunnalle. Jutut ylistivät kylmän vuodenajan salaperäistä tenhoa, jonka edessä ihmislapsi mykistyy äänettömäksi.
Talven ankaruutta purnaavat saivat lunta tupaan. Meill' on hanki ja jää... Ne olivat luoneet kansallisluonteemme.
– Millaisia olisimme ilman reipasta karkaisevaa talveamme? Varmasti velttoja raukkoja vailla sitä ominaisuutta, joka sisuna ilmenee.
Myräkät ja pakkaset olivat opettaneet uhmaamaan raudankovaa kohtaloa.
– Pakkasten puremaa on veremme, jonka polte suonissamme tykyttää. Pohjolan mies vapaana maillaan liikkuu ja ylpeänä sortajan päältää puistaa.
Toinen juttu julistaa suksen ja suomalaisen lujaa liittoa. Sukupolvesta toiseen olivat suksin saloilla samonneet esi-isämme koonneet voimaa hartioihinsa ja sitkeyttä jäntereisiinsä. Perintö oli siirtynyt jälkipolville enemmän kuin muilla kansoilla.
Sitten tulee se yllätys.
Jo vuonna 1927 oli kirjoittaja Toivo Aro syvästi huolestunut siitä, että nuoremman väen hiihtotaito oli paikoitellen Suomessa unohtumaisillaan. Syyn hän langetti muiden kulkuneuvojen kehittymiseen.
Aro iskee takaisin. Hän usuttaa korpien kätköihin.
– Sääli niitä, jotka ummehtuneissa huoneissaan värjötellen eivät kuule luonnon kutsua. Varsinkin kaupungin hälinästä on terveellistä joskus paeta metsään. Siellä korkeiden puiden pylvässaleissa hohtavan puhtaalla hangella liikkuessa saa hengittää raikasta ilmaa.
Selkosten juhlallinen hiljaisuus täyttää mielen hartaudellaan.
– On kuin olisi kirkossa.
Sepä se. Näin se menee. Tuo tunnelma ei katoa.
Tule lumi, älä historiaan jää.
Anna suksen elää ja luistaa.
Anna perinnön kantaa.
JARI KARJANMAA