Suomessa elää sitkeä harha siitä, että ihmisen onni ja perheen hyvinvointi olisivat suoraan verrannollisia pankkitilin saldoon.
On saldollakin merkitystä, mutta toinen, vielä enemmän hyvinvointiin vaikuttava asia on täysin hämärretty. Lapsiperheiden köyhyydestä puhuttaessa julkinen keskustelu täyttyy vaatimuksista lisätuista ja etuuksien korotuksista.
Meillä on vahvistettua tietoa siitä, mikä lapsia todella rikkoo. Se ei ole kuluneet vaatteet tai ruuan ja tavaran puute, vaan perheen henkinen ja hengellinen tyhjyys.
On uskallettava sanoa ääneen totuus, joka usein vaietaan: Aineelliseen puutteeseen ei nyky-Suomessa kuole yksikään lapsi tai nuori.
Perusturva pitää huolen siitä, että ruokaa ja vaatetta riittää kaikille. Sen sijaan henkiseen ja hengelliseen köyhyyteen kuollaan meillä jatkuvasti.
Kun elämältä puuttuu moraalinen ankkuri, terveet perhearvot ja syvempi merkitys, tilalle astuu musertava tyhjyys ja näköalattomuus.
Tämä tyhjiö ajaa nuoria turhautumiseen, vakavaan masennukseen, mielenterveyden romahdukseen ja lopulta huumemaailman kylmään syliin.
Huumeiden yliannostukset ja nuorten itsemurhat ovat tämän henkisen vararikon traaginen päätepiste. Niihin kuollaan oikeasti, toisin kuin rahan puutteeseen.
Mikä on yhteiskunnan vastuu? Nykyisin vallitsee vaarallinen ajatusmalli, jossa kaikki yksilön ja perheen ongelmat sälytetään järjestelmän harteille.
Jos perhe voi huonosti, syytetään heti hallituksen leikkauksia tai palveluiden resurssipulaa. Tämä on vastuun pakoilua.
Yhteiskunnan tehtävä on luoda vakaat perusraamit ja turvata heikoimmat, mutta se ei voi koskaan korvata vanhemmuutta.
Kun perheiden sisäinen vastuu murenee, mikään virasto tai hoito-osasto ei pysty paikkaamaan sitä tyhjiötä, jonka aikuisten läsnäolon ja moraalisen kasvatuksen puute jättää.
Puhumme aivan liikaa rahasta ja aivan liian vähän arvoista. Nyky-yhteiskuntaa vaivaa krooninen henkinen köyhyys, joka näkyy siinä, miten lapsia kasvatetaan.
Vanhemmat ovat luovuttaneet auktoriteettinsa ja kasvatusvastuun instituutioille ja antaneet älylaitteet ja sosiaalisen median lastensa ensisijaiseksi kasvattajaksi.
Kun lapselle ei opeteta pettymysten sietoa sanomalla tiukasti ”ei”, häneltä evätään mahdollisuus ymmärtää, että ihmisellä on suurempi vastuu ja tarkoitus elämässään kuin vain omien hetkellisten mielihalujensa tyydyttäminen.
Ilman henkistä selkärankaa nuori ajautuu väistämättä kriisiin kohdatessaan elämän realiteetit.
Kyse ei ole siitä, että yhteiskunta olisi pettänyt rahassa, vaan siitä, että koti on pettänyt hengessä.
Sosiaalitukien korottaminen ei tuo vanhempaa takaisin lapsen rinnalle, eikä se poista sitä henkistä hätää, jota merkityksettömyys aiheuttaa.
On korkea aika herätä näkemään, missä todellinen hätätila sijaitsee kun puhutaan lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Meidän on siirrettävä painopisteitä eurojen laskemisesta henkisen pääoman elvyttämiseen.
Lapsiperheet tarvitsevat rahan sijasta enemmän vanhempien lujaa otetta ja paluuta perinteisiin arvoihin, jotka ovat kannatelleet sukupolvia ennen meitä.
Siellä, missä henkisyys ja hengellisyys elävät, perhe kukoistaa aineellisesta niukkuudesta huolimatta. Siellä taas, missä vallitsee henkinen tyhjyys, korkeinkaan aineellinen elintaso ei estä nuorta putoamasta kuolemanvaaraan.